Voi lässynlässy

Kun olin tehnyt testit ja puhunut Jaakon kanssa, todettiin että "kai tässä pitää soittaa terveyskeskukseen". Nehän osaa kertoa. Juupa, juu.

Soitin. Sanoin, että olen tehnyt tällaisen testin ja käsittääkseni minun pitäisi varata joku aika. Täti sanoi rasittavan, ällöttävän yli...rasittavalla äänellä: "No kai sinä nyt siellä odotat kuitenkin ihanan onnel-lisena?". Tui-tui vain puuttui.

Oli niin lähellä, että olisin antanut tädin kuulla siitä mentaalisesta hämmennyksestä, joka tätä asiaa välittömästi oli jo seurannut ja mitä kaikkea hämmentävää se tarkoittaisi työn ja kaiken suhteen.. Mutten jaksanut. Lässynlässyntäti ei olisi sitä edes tajunnut.

Ja se ensimmäinen kerta äityisneuvolassa (miksi se on äityis eikä vanhemmuus tai vaikka vain Neuvola?) oli jotenkin turha. Neiti-ihminen ei testannut raskauttani, koska apteekin testit on niin "varmoja". Antoi nipun mm. tuotevalmistajien rahoittamia lehtisiä ja muuta ruoka- ja liikuntaohjeistusta ja antoi seuraavan ajan. Asiat, jotka minusta olisi jotakuinkin voinut hoitaa vaikka netissä.

Kysymykseen "milloin tästä voi kertoa?", neiti-ihminen vastasi: "No kyllä me lähdetään perusolettamuksesta, että olet raskaana. Mutta eihän sitä varmuudella voi vielä sanoa, etteikö se ole kohdun ulkopuolinen raskaus tai etteikö sikiö ole kuollut" ja huokaus perään. "Että ultrassa sitten se selviää". Tjaaah.

Neiti-ihmisen ilme oli kiinnostava, kun sanoin, että minusta tuntuu että olen vain keksinyt olevani raskaana. Vähän niinkuin barbi-leikissä: nyt tää niinku olis raskaana. Eikä ilme räpsäshtänytkään, kun sanoin, että: Jaakkokin luulee, että kusetan sitä. Kuten luulikin.

Eivätkö ne neuvolassa tajua, että jotkut ovat ensimmäistä kertaa raskaana, mahdollisesti tulossa isiksi ja äideiksi? Ja että se on absurdi tunne, ainakin osalle. Minä en jaksa uskoa, että olisimme ainoat, joita vähän koko juttu hämäisi. Istua äityisneuvolan oven takana, odottamassa vuoroa. Me. Siis me, neuvolassa. Outoa.

Eikö neuvolassa tajuata sitä, että askaus saattaa kestää yhdeksän kuukautta jo siksi, että ajatukseen totuttaisiin? Vaikka lasten saanti on todella luonnollista ja sitä on tapahtunut parituhatta vuotta ja milloin missäkin elämän ja maailman tilanteissa, niin silti se micromaailmallisesti, subjektiivisesti varsin outoa. Ainakin ensimmäisellä kerralla.

Jos lässytys ei lopu äityisneuvolassa, niin aion ainakin supistaa sen minimiin.