Tästä se homma lähtee…

Tästä tulkoon Paksuna-blogin viimeinen postaus. Johonkin se raja on vedettävä. Tämä on ollut varsin terapioivaa ja myös Tyypin muistojenlaatikkoon siirtyvää ajan ja sen kuvien dokumentointia. Tunne historiasi, tunnet paremmin itsesi.

Olen nokkelana tyttönä perustanut Terveisiä perheestä -blogin, jossa ajankuvien taltioituminen meidän perheen silmin jatkuu. Tosin varmasti vähän verkkaisemmalla tahdilla kuin täällä tapahtunut ruotiminen. Olen jo nimittäin pistänyt merkille, että Sensei-Tyyppi on tiukka kurinpidollisissa toimissaan eikä suvaitse mm. turhaa netissä roikkumista. Ja oikeassahan Tyyppi on.

Paksuna-blogi jää vähintäänkin tauolle ja melkovarmasti odottamaan seuraavan "kauden" jaksoja. Aikaa on. Nyt pitää vain keskittyä oppimaan mm. läntisen saarenpuolikkaan nopeimmaksi imetysliivien avaajaksi, "lukemaan" Tyypin itkujen eroja ja ziljoona aivan uutta asiaa.

Kiitos kaikille viesteistä. On ollut helpottavaa tietää ettei ole yksin lässytysallergiansa kanssa ja ettei tarvitse mukautua mm. Väyrysen Paavon manaaman meedian puristukseen siitä millainen pitäisi olla, kun on vaikkapa raskaana. Äitiyshän ei tosin ole lainkaan helpompaa…

Jos vielä ja varmaankin Paksuna-blogi palaa, niin edelleen "havuja perkele" -menttaliteetilla.

Muunmuassa Pupulle.

Synnytys oli enemmän kuin osasin odottaa. Kaikella tapaa. Se mitä olisin voinut etukäteen ajatella, henkisesti varautua, kysyä (jos olisin osannut kysyä, vaikkapa ponnistamisesta) ja harjoitella ovat keskittyminen paremmin kipuun ja hengitykseen sekä se ponnistaminen, joka riepoo edelleen.

Noora oli pohtinut asiaa ja ruodimme sitä vielä eilen. Kun on olemassa joku jumppalajikin (jonka nimi oli joku BogyLogics tmv.), jossa käsketään työntämään lantionpohjaa kohti kattoa tai lattiaa ja mitä näitä kaikkia onkaan, niin luulisi, että vaikkapa Odottaja-lehdessä voisi olla ihan juttusarja liittyen ihan tähän aiheeseen. Aiheeseen, joka on suh-teel-li-sen isossa osassa yhdessä, myös kivuliaisimmista, naiseudentapahtumista.

Kipua tuli, kuten odotettua, mutta myös kuten odotettua sen kesti. Seuraavalla kerralla se ei voi olla rankempaa, joten uskallan olla varma että ilokaasunkin jätän väliin (siitä saatu pahat teinikännifiilikset oli fläsäreineen siinä hetkessä ja tilassa varsin ikäviä). Osaan myös vaatia sisätutkimusta aikaisemmin ja juoksuttaa Jaakkoa hakemaan vettä.

Ensi kerralla aion myös ilmoittaa halukkuuteni istukaverenluovutukseen ja vain toivoa, että ensi kerralla luovutus onnistuu. Nythän henkilökunta oli poistunut jo 15:59… Harmi, sillä luovutusjuttukin vähän riepoo.

Mutta nyt Tuhva tuli taas käymään ja voimmekin palata perheydenrientoihin ja riepomisiin tuolla toisessa blogissa. Vahvaa auraa!

Hyvältä näyttää!

Martti Servon sanoin:
"Se oli pommin varma juttu, sinuun kun törmäsin
olit vain joku puolituttu, nyt polla on jo sekaisin
Mä olin hopea korokkeella, ja sua tölläsin
nyt ollaan kulta sellaisella – se yllätti minutkin!

Tää hyvältä näyttää – sä tiedät sen itsekin
Tosi hyvältä näyttää - eturessun tyhjensin
Tää hyvältä näyttää – ison pallon koppasin
Tää hyvältä näyttää – jo oli aikakin!"

…ja niin edelleen.

Kun pääsimme osastollemme viisi ja perhehuoneeseen, niin ajattelin, että kumpa olisin voittanut sen loton jättipotin. Tietäisin mihin heti laittaisin vähän siitä summasta: Perhehuoneiden sisustukseen. Tietenkin tahtoisin oveen tai sen viereen hopeakyltin: Swiit Tyyppi.

Mutta perhehuone on rock ja olisi ollut meistä todella tylsää, jos Jaakon olisi pitänyt yöpyä kotosalla. Siis vaatikaamme lisää perhehuoneita! Siellä on sitten Älämölölaumojenkin kaikin puolin ja kaikkien kannalta mukavampi vierailla, pitkin päivää. Kiira-serkulta kuulin uusimmat uutiset Naistenklinikan uusista perhehuoneista. Siellä tulee olemaan niin "kahdenkerroksenväkeä", kun osa pääsee vimpanpäälle laitettuihin htellitasoisiin ja osa vanhoista modattuihin, mutta kuitenkin aina perhehuoneisiin.

Itse kaipasin huoneeseemme "tunnelmallista ja lempeää" valaistusmahdollisuutta. Kuten yhtä normaalia pöytä-/jalkavalaisinta, jota olisi sitten yöllä ollut mukavampi pitää päällä kuin jotain halogeenihirvitystä. Mutta kenties Osasto vitosen perhehuoneita vielä vähän jatkotyöstetään… Toivottavasti.

TAI siis tähänhän keksin jo idean. Siis josko esimerkiksi muutama sisustuslehti tahi -ohjelma tekisi kisailu ja lukija-/katsojaäänestys tyyppisen vedon ja laittaisi näitä paikkoja kuntoon. Jokainen vaikka huoneen tai pari ja kaikki eri tyyleillä. Tai siis vaikka jotkut sisutussuunnittelijat. Yksi hailee ketkä, kunhan jotkut.

Sillä ainakin meidän huoneessa huomasi valovaihtoehtojen lisäksi mm, että valokatkaisijat olivat "jännästi" vähän kaukana esim. sängystä, ei ollut toista yöpöytää (mihin laskea vesilasia tai silmäprillejä), oli kaksi lavuaaria (kahdenhengenhuoneen jäljiltä tosin, eli vahingossa), muttei kahta normi roskista, ikkunan yläruudussa ei ollut sälekaihtimia ja sieltäkin aurinko saattaa joskus paistaa ja lopuksi ihan kosmeettisia: pultinrei'ät olisi voitu spaklata umpeen myös ja sitä "taidetta" voisi olla jotain... gliffempaa seinillä. Esimerkiksi.

No onneksi on "vähemmän" kranttu ja kestin tätmän KAIKEN. Yhdessäolo ja Tyypistä nauttimista se ei tietenkään estänyt. Me emme luovuttaneet Tyyppiä kansliaan edes kun lähdimme alakertaan kahville ja noutamaan isäni tuomia eväitä. Herran jumala! Lapsi on jo vuorokaudenikäinen! Kai sen nyt on jo päästävä kahvilaan!

Kun menin vessaan, katselin omaa upeaa ja jonkin verran palautunutta itseäni peilistä. Mietin: "Mitä helvettiä!? Minä, Kätilöopistolla, talonaamutakissa, asiakkaan!! Eihän täällä käydä kuin katsomassa muita!". Olo oli jokseenkin hassu. Omassa huoneessa odotti: oma perhe. Hassua. Yhdessä töräisyssä allekirjoittaneella oli ihan oikea perhe eikä vain koirapariskunnan-titteliä.

Mutta pian, vuorokaudessa kaikki oli uomassaan. Olo niin selkeä. Aivan kuin Tyyppi olisi aina ollut tuossa, vaikkei kuitenkaan ole ollut. Aivan päivänselvää, että näin sen kuuluukin olla ja mitä ihmeellistä tässä nyt on. Oli ihanaa kun Älämölöilijöitä tuli (jotkut usemminkin samana päivänä), mutta samalla tuntui, että "Näinhän tämän siis kuuluukin olla ja mitäs ihmeellistä tässä", vaikka hassua on edelleenkin.

…2 B continue (ruokatauko 40–60 min.)

Tässä ollaan - eikä muuta voida

…Eikä edes halutakaan muuta. Kumpikaan ei varppina halunnut palata ajassa enää taakse päin. Koska A) oli ihanaa, että synnytys oli ohi (molempian puolesta uskaltaisin sanoa) ja B) oli IHANAA, että Tyyppi vihdoin oli pihalla ja siinä niin.

Tuossa vaiheessa olo oli hyvä, mutta kroppa täysin maitohapoilla. Onneksi syötiin aikainen lounas, että energiaa riitti. En tiennyt, että ponnistuspinnistysvaihetta oli kestänyt vain 40 minuttia enkä osannut yhdistää julistettua syntymäaikaa laskukaavaan: "Tultiin Kätlärille 12:45, Tyyppi syntyi 15:59". Meni seuraavaan aamuun tajutessa miten oikeasti kaikki oli mennyt varsin rivakasti.

Koska tämä Blogger on ihan dor-ka ja kuvien lataaminen ei oikein suostu onnistuakseen, niin jatkan seuraavassa postauksessa lisää Tyypin tuloon liittyen.

Tyyppi tytön tylleröinen

Kahdentoista aikoihin oli to-del-la viisasta lähteä kohti manteretta. Autossa kolme supistusta nyt melkein vielä meni, mutta ruuhka-aikana niitä olisi saattanut joutua kärsimään useampia. Mahtoi olla naapuribussin matkustajilla nähtävää, kun allekirjoittanut veti itsensä kaarelle…

Täällä Kätlärilläkin tosi vaihde löi päälle vasta joskus kolmen tiennoilla kipuun ei auttanut se ilokaasu ja sitten meikäläisen pinna alkoi olla jo jokseenkin tiukalla ja kun sitten (vasta) tehtiin sisätutkimut, niin se aukkohan oli jo 9 aenttiä auki ja pian katosi kaikki seinämät. Ihan ookoo, kävi mulle.

MUTTA.

En ollut yhtään osannut varautua ponnistukseen. Siis siihen ponnistamiseen… Siis niin yksinkertaiselta kuin ponnistaminen tuntuukin, niin eipä ilmeisesti kaikille ole. Se huutaminen, jota tuli …ihan vähän vaan vedettyä siihen tajunnan räjäyttävään fiuvikseen, ei olekaan parasta mahdollista ponnistamista. Pitää hiljaa ponnistaa, niin ponnistus suuntautuu alaspäin eikä naamaan. Joka kuulemma minulla oli lähemmäs violetti kuin punainen.

Siis muistakaa naiset tämä: Ponnistetaan kohti kireyttä (ja sen kyllä tuntee) ja vaikak tuntuisi alkuun että siinähän tulee kakat housuun, eli pöydälle niin siitä vaan. Otetaan väliajat eri rennosti ja kerätään keuhkot IHAN TÄYTEEN happea seuraavaa settiä varten. Ja sitten annetaan mennä tasasen varmasti 5 vaihde silmässä.

Ponnistusta kesti meillä noin 40 minuttia, suhteellisen pitkät 40 minuttia sanoisin. Olisi mennyt paremmin ja nopeammin, JOS olisin äkännyt ponnistussuunnan vähän vikkelämmin. TOISAALTA taas pitkähköksi venynyt ponnistus vaihe auttoi sitä alakerran lihaksistoa kuulemma venymään ja säästyttiin repeämisiltä. Mitä nyt "pikkuhaavoja" tuli, jotka eivät vessassa käydessä ihan pineiltä tunnu.

Kun se "enormous" kaali saatiin tuupattua ulos "NYT OTETAAN SE SIELTÄ!!!" äidillisten huutojen saattelemana… Ja AaaahH! Mikä ihana tunne olikaan, kun loppu lapsi sulahti ulkomaailmaan. Se oli kuin Taivas (mikä ja missä se sitten onkaan). Kipu vain hävisi.

No sitten sitä paikoin palasi, kun hyytymiä tuupittiin ulos, vähän vihloi puudutusaine ja parit neulanpistot, mutta se oli pientä ja naurettavaa siihen verrattuna mitä tunsi ennen kuin pääsi ponnistamaan. Koska poltot ennen ponnistamista olivat viedä tajun. Vaikkei se ponnistaminenkaan aivan …fantsuinta ollut mitä voi tehdä.

Hahaaa! Huomasin heti, että Tyyppi on tyttö. Suurin osa arvasi/tiesi siis väärin, jopa Kätlärin mieskätilö Mikko. Mutta nyt meillä on siis lapsi tyyppiä tyttö, 50 senttiä ja 3370 grammaa.

Puhelinlangat laulaa...

...ja taivalla aurinko paistaa.

10:15 - Ihan sama homma ja aikataulu. Nk. väliajoilla olo palautuu ns. normaaliksi, ei satu eikä edes ole mitään sellaista oloa, että uutta supistusta heti tulis. Niin ennen kuin tulee.

Jaakko kyselee millaista se kipu on, mutta turha kai verrata koviin kuukautiskipuihin… huh …tai siis naistenvaivoihin muutoinkaan. Kun Jaakkohan on mies. Eikä miehet oikein tajua. Noita juttuja.

Kätlärille pitää soittaa seuraavan kerran joko kun olo on yyyber tus… kainen tai viimeistään kahden–kolmen aikaan. Kun siellä nyt pitää tänään ip käydä.

Parasta painkilleriä on hengittämisen, "haikarakävelyn", lattialla kieriskelyn ja lämpöjyväpussin lisäksi brittidekkarit, mulla on miean ouverdousit. Mutta ei se mitään, jollainhan pää pitää sekoittaa…

huh…

On tosi outoa ja hassua ajatella, että mm. turvakaukalossa tuodaan joku Tyyppi meille himaan. Sitten jo siellä Kätlärillä se on meidän. Oma. Ja se justiinsa pitää tuoda kotiin ja sitten noin. 15 vuoden kuluttua mä haen sitä jostain ensikännäyksiltä ja mietin miten paljon juopunut teini kestää ja osaa sisäistää sapiskaa. JA että me nähdään tosiaan ehkä jo tänään.

Jännittävää

8:30 - Supistuksia edelleen samassa rytmissä. Joskus tulee kaksi mukavasti vähän tiheämmin. Se luo …ainakin vaihtelua. Kävin toisen kerran suihkussa ja se limatulppakin löysi kait tiensä ulkomaailmaan. Pakko sen se oli olla.

Olen nyt soittanut kolme kertaa Haikaranpesään, vaan kertoakseni etten vielä kuole kipuun. Onhan nuo jotkut supistukset toisia inhampia, mutta kun ollaan päästy 15 sekunttia supistusta, niin jysäri iskee koko vaihteella, mutta jo 30 sekunnin kohdilla alkaa hiljentelemään. Ja meidän sukujen akat ei turhasta valita! Ne on heikot ja miehet, jotka pillaa!

Jaakosta on huvittavaa, että kirjoitan blogiin, mutta hei: Jokainen rauhoittuu tavallaan! Ja supistuksestakin riippuen "kurki"kävely on paras tai sitten jyväpussi tai ääntely…

Mielenkiintoista

6:12 Supistuksia 2–4+ minuutin välein ja aina noin 50 sekunttia.

Mutta kipu ei ole, ainakaan allekirjoittaneella, älytöntä. Siis kylmähiksa on mukavasti yltäpäältä pinnassa, mutta tuskaista tämä ei ole. Jopa aika kello kahdesta on kulunut melko sujuvasti. Onneksi eilen sain isältä Midsummer Murdersin 5. kauden ja pystyin päättelemään todellisen syyllisenkin, kaiken ohessa.

Välissä tosin pausetin ja otin noin puolentunnin suihkun. Jyväpussi on myös ollut todella miellyttävä, mutta eniten painoarvoa laittaisin hengitykselle. Kaikista äänenkäyttö yms. musiikintuntien hengitysharjoituksita on ollut apua ennenkin. Niiden teinikuukautiskipujen... AAAaaaaaUUuuUtZZ… kanssa. On se hyvä, että on käsketty hengittää pallealla.

Olen nyt soittanut kahdesti Haikaranpesään, vaikka siis ei ole mitään AAAPUVVA-hätää. Ihan vaan, että …no kun sinne voi ja pitäneekin soittaa ja tavallaan myös vihjata, että saaattaa olla keikkaa tulossa.

Jaakko nukkuu. Nukkukoon. Emmehän tiedät ovatko viimeiset unet lähiaikoihin, että sanotaan: "Nuku vaan. Ei mitään hätää, ihan ookooo, ei tarvi herätä". Mutta töihin saa ilmoittaa ettei vält-tä-mät-tä pääse tulemaan. Sillä jos nämä ovat "vaan" jotain kettuilusuppareita, niin en kyllä jää itsekseni …MmmmmmmAAaaautzsh… ottamaan niistä selvää.

Herra ei ole korjannut kokkailujälkiäänkään, joten ne voisi hoitaa keittiöstä pois. Jännittävää ettei nk. linjakokki ole niitä viikonloppuna siivonnut. Kun nk. linjakokki ei ole ollut oikein sillä tuulella.

No niin. Menenpä lämmittämään jyväpussia.

Mitäköhän tää on?

Kello on 3.13 ja ...kyllä nämä kait supistuksi lasketaan... tulee muutamien minuuttien välien melkein/lähes/siinä öbaut minuutin kestoisina pläjäyksinä. Hyvin eläväisesti tulee mieleen ne teiniajat, jolloin kärsin suhteellisen rankoista kuukautiskivuista. Mielenkiintoista.

Heräsin varmastikin vessahätään ja totesin jo illalla havaitsemani selkäkivun voimistuneen. Enpä saanut unta enää ja aaaaaaaauuuuuuuutzzzzzz… 2 minuuttia väliä ja itse setti noin 45+ sekunttia… huomasin että alkoi tuntumaan sitten vähän etupuolellakin.

Uusimmissa Nokian puhelimissahan EI OLE ajastinta, joten onneksi minulla on 40–50-luvun Zenith, jolla ajan saa otettua/mitattua.

Let's see nyt mitä tämä on. Koneelle tulin kuitenkin tehdäkseni val… …miiksi joukkomeilin, jos vaikka lähtö tulisikin. Niin Jaakolle ei jaksa välttämättä luetella niitä kaikkia, joille pitäisi jotain ilmoittaa. Ziigaillaan. Ei tästä tule nyt mitään. Jatketaan myöhemmin.

Sto da Dio

Lähetin tuon alempana olevan kuvan Italiaan ja Daniela oli laittanut sen jääkaappinsa oveen… Ja tietenkin sen ovat nähneet AINAKIN Luisa (Danielan äiti), Nonna, Lorre-veli… Niin ja tietty kaikki Danielan ystävät ja meidänkin tutut.

No mikä siinä on, että voin laittaa senkin kuvan itsestäni "vaikka nettiin", mutta kun Daniela laittaa sen jääkaapinoveen, niin tulee sellainen kiemurteleva olo? Mä olenkin vähän dorka.

Ehkä juuri tämän takia: "Richi said yesterday that you look so sweet and pretty, and so woman! Pregnant women have this special charme..."

Richi, Danielan alakoulukaveri sekä toinen Danielan vihkitodistajista (toinen oli allekirjoittanut) ihmetteli kovasti eräänkin kerran, että millainen nainen ja tyttöystävä minä oikein olen, kun EN tee Jaakolle edes töihin eväitä!! Ja sekös oli jo jotain, kun vastasin: "No miksi mä tekisin, kun eihän Jaakkokaan tee mulle? Molemmathan tässä töissä käydään."

Mutta nyt on Hannakin ihan kunnon nainen! Että Sto da Dio vaan, eli Herran hallussa (noin vapaasti käännettynä), ei hätää.

L.A.

Tänään on 40+0 taulussa. Ja, kyllä. Me ollaan yhdessä paketissa vielä. Eilen illalla tosin aloin vatvomaan sitä, että jos Tyyppi tuleekin sitten tänään, vaikken oikeasti uskonut siihen. Toisaalta onhan tässä tätä päivää vielä jäljellä...

Olemme käyneet Mairen ja naapurirapun Nasun kanssa ostarilla (ostamassa maitoa ja yhden bambin), imuroin antaumuksella, pesin pyykkiä, tein uudella kahvikoneella sumpit Janille, Jonnalle ja äidille, tein materiaaleja Eurovision Queen -projektiimme (niinka noita rintamerkkejä), käytiin tuhlaamassa isän sökövoitot äidin kanssa Tyypin Samsonite Pop-Up Bubbleen (kun ne uhkapelissä ansaitut rahat piti käyttää johonkin hyväään…), hoitanut tiskivuoren toistaiseksi pois (ennenkuin se taas ilmestyy) ja miettinyt jaksaisinko maalta sitä kaappia. En ole vielä jaksanut.

Olen puhunut Markku- ja Veera-serkkujen kanssa ja siis Janin, Jonnan sekä äidin, plus Annan, Suskin ja kenenköhän muun… No siitä etten ole vielä jakaantunut. Saanut L.A. tekstarin Kertulta ja nyt olen Simon kanssa mesessä, keskustellen yllättäen raskausfiilareista, SDP:stä ja Simottomasta kesästä (Simo menee Pietariin kesäksi, koko kesäksi).

Totuus on, että viihdyn tässä tilassa. Ja kun jotenkin vasta nyt on päässyt tämän vatsan kanssa elämiseen, niin ei tästä tekisi mieli edes luopua! Musta se on niiiiin kiva. Ei mitään raskausarpia eikä mitään vaivoja. Olen viime päivinä oikein korostanut (typerästi jopa) vatsaa. Pukeutumalla mm. farkkutakkiini, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia mennä kiinni kokonaan.

Tyyppi on tosin ollut epäilyttävän rauhallinen. Melkeinpä liian rauhallinen. Kyllä sieltä aina vähän jotain tuntuu, törkkimistä ja tuuppimista, mutta rauhallista noin kaiken kaikkiaan. Annan äiti oli sanonut, että "Ne rauhoittuu juuri ennen…", eli mahtaakohan tämä olla merkki, että pian alkaa tapahtumaan. Tai yyleensä se, että ollaan kalkkiviivoilla muutenkin. Voi olla siis...

Joo, mä maalaan ehkä nyt tota lisäosaa kaapista ja aamulla tota kaappia. Veikkaan, että herään kuitenkin suhteellisen aikaisin. Huomenna voisi käydä myös Ekolossa, kun siellä on KAIKKI -20% alennuksessa. Ja käydä yhtenä kappaleena Ullalla kahvilla. Ja esitellä mahalle kaupunkia.

Työnjako

Näin se menee: Jossainpäin saarivaltakuntaa eräs "viimeisillään" oleva nainen maalaa hoitopöytäkaappia, ja toteaa, että pitänee hakea lisää maalia, mutta eräs mieshenkilö arvioi pikku purkin "ihan hyvin riittävän" ja ylikin vielä jäävän.

Eräs mieshenkilö ei suostu ostamaan kunnon suteja, koska "ei niillä ole niin väliä". Eräs viimeisillään oleva nainen noukkii sudin karvoja kaapin pinnasta ja vaatii parempia, vähän kalliimpia tarjoussuteja. Eräs mieshenkilö suostuu, lopulta. Eräs viimeisillään oleva nainen hakee lisää maalia, koska maali ei todellakaan riittänyt.

Sillä aikaa, kun eräs viimeisillään oleva nainen on maalannut ja kuivatellut [lue: odottanut ja katsellut, kun maali kuivuu] kaappia on eräs mieshenkilö saanut ladattua punaisen Nikkoautonsa. Ja sillä voi ajaa myös sisällä. Ihan hyvin. Joskus vaan hermo menee eikä se edes räjähdä kenekään silmille.

Kuva: täältä

Mahaa ja arvioita

Kuvia tältä aamulta. Nyt onkin sitten jo huikeat 39+4 raskausviikkoa menossa. Ja olo on useimmiten kevyt. Ja ainakin sukkahousut nousee vatsan yli...

Kyllähän sitä sunnuntaina kävelyllä saarivaltakunnasta metrolle oikein tunsi kuinka turvotus kiisi sormiin ja mäissä piti ottaa hiiren askeleita. Mutta jaksoin hyvin koko matkan ja vielä heittää Kaivarin "Hei aurinko paistaa, mennääkö Kaivariin kävelemään" -lenkin. Kuten sadat muutkin.

Ja eilen oli neuvolakin. Seuraava on maanantaina, VAIKKA yleensä LA-päivälle (kuulemma) otetaan aika tai hyvin liki. Ja meidän LA on perjantaina. Oma TH jää lomalle ja siis lopputarkastukset hoitaa ainakin yksi uusi TH, ehkä toinenkin. Noh, ensi viikolla pitäisi olla kaksi aikaa (jos Tyyppiä ei siis kuuluu), mutta on pääsiäinen ja siis tynkäviikko. Samoin siis se seuraava, jos Tyyppiä ei vieläkään näy. Eli en ehkä käy kahta kertaa. Vasta 13. päivälle varataan sitten se poliklinikka-aika, jos Tyyppi ei anna itsestään merkkejä.

No mitä minä neuvolassa hyppäämäänkään, kun ei ole mitään oireilua tai hätää! Jos tarvetta olisi, niin sehän muuttaisi asiaa. Mutta kun ei oikein ole, niin mitä sitä yhteisiä aikoja ja varoja turhaan käyttämään.

Edit: Neuvolan täti sanoi, että turvotus on tosi tavallista ja se voi riippuen päivänajasta vaihdella paikkaa. No aamulla se on mun nenässä ja poskissa. Muina aikoina sufflena ihan ooolouver.

Ja Tyyppikin tulee kun Luonto Äiti katsoo sen parhaaksi. Tai täti-/setä-lääkäri. Jos se nyt siihen menisi.

Eilen eräs kokenut isähenkilö antoi niin minulle kuin Jaakollekin ohjeita. Jakoi kokemuksiaan, oikein tunteella. Kuinka 17 vuotta sitten ei ainakaan isiä huomioitu sitten yh-tää-ään ja heille oli sanottu, että kannattaisi mennä ajelemaan vaikka oikein kuoppaiselle hiekkatielle, kun raskaus oli 3 viikkoa yliajalla. Ja neuvoin Jaakkoa mesoamaan vaan kovaäänisesti Kätlärillä, koska muuten "isät vaan unohdetaan johonkin komeroon istumaan", kuten Kokemuksen Syvä Rintaääni osasi kertoa. Toivottiin sitten kaikki ja arvioitiinkin, että ehkä maailma on muuttunut. Mutta kuulemma kannattaa mesota ja heti soittaa kelloa jos jätetään yksin eikä tiedä mitä tehdä.

Tämä isä ja kaksi muutakin arvioivat eilen, että Tyypin tulo menee yli, koska "ensimmäisillä on vähän semmoinen tapa". Toisaalta taas Tiina arvioi, että koska minulla on tapana olla täsmällinen (ainakin siis useimmiten), niin Tyyppikin tulee viimeistään nyt lauantaina. Toisaalta taas Tyyppi tietää, että sillä on lupa olla esimerkiksi se 12 päivää ihan rauhassa eikä tarvitse edes mennä lähtöselvitykseen. Ihan vähän olen sitä mieltä ettei välttämättä tarvitsisi tulla 13. päivä perjantaina, mutta tietenkin Tyypillä on tilannetajua ja tulee juuri silloin.

Markku-serkku toivoi jo ihan alussa synttärilahjaa itselleen 4. päivälle ja äijällekin tietenkin olisi tosi hyvä lahja, jos Tyyppi tulisi 11. päivä. 16.4. olisi Jalon nimipäivä ja sepä olisikin jalo päivä syntyä, mutta taitaa olla jo vähän liian kaukana...

Maha ja Maire rv 39+1

Koska jotenkin on aina kauhean hankalaa saada Jaakko räpsimään kuin japaneesialainen turisti vatsasta kuvia, niin joskus ne on otettava vain itse. "Aina kaikki pitää tehdä itse". Onneksi Maire on solidaarinen ja valmiina osallistumaan...

"Se on kuin planeetta, radallaan. Se lähestyy ja lähestyy ja käy vain suuremmaksi, ettei pienet koirat enää meinaa mahtua kuvaankaan..."

Tulinpa ajatelleeksi, etten yleensä kovin mielellani esittele naamaani, saati ihoa enemmälti missään, kuvissa varsinkaan. Mutta kun keho on todellakin enemmänkin "astia", niin sillä ei ole niin suurta painoarvoa. Mutten minä biksuissa lähtisi pyörimään korkokengät jalassa vielä televisioonkaan...

"Multa on riistetty vaateostokset!"

Perjantaina siellä H&M:ssä kokeilin yhtä takkia. 50-luvun tyyliset jutut olisivat olleet tosi fantsuja, koska niistä tulee mieleen mm. isotäti-Ailin garderooppi (Aili on sellai kirppu, että sen vaatteita kokeilin joskus tokalla luokalla ja jo silloin ne olivat itselleni kaikin tavoin liian pieniä), vanhat suomipätkät ja muutenkin ne ovat enemmän ladylike.

Voisi olla mukava taas saada kaappiin jotain, mikä olisi audreyhepburnmaista. Sellaista olisi kiva yhdistellä muihin rytkyihin.

Seisoin takki päällä ja Anna vielä sanoi, että: "Toi olisi tosi kiva", katseemme kohtasivat ja todettiin, että kun vatsa lähtee daisarit tulee tilalle eikä nyt osaa yhtään sanoa minkä kokoiset. Eli unohdetaan vappupicnictakin katsominen.

Kiersin odottavien osaston ja totesin, ettei sieltäkään oikein irtoa mitään ja toisekseen LA on ensi perjantaina, niin onko edes järkevää hankkia odotusvaatteita enää. Imppauspaitojakaan ei ollut mitään perussettiä siistimpiä (joita 2 on jo kaapissa), niin tuli vähän sellainen olo, ettei siellä ollut mitään mulle.

Onneksi löysin normipuolelta turkoosit verrarit ja ihanan pehmyn paidan kotivaatteiksi, jotka saavat jäädä odottamaan. Päätin, että ne ovat palkintoni kun palaan laitokselta kotiin. Ennen niitä ei käytetä. Koska laitokselle lähtee mukaan verrarit, jotka saavat jäädä sille reissulle. Niin ja mummohelmet, mutta ei tuohon asukokonaisuuteen, vaan ihan kaikkeen.

Kuva: täältä