Päätäntävaltaa ja -vastuuta

Jouluna puhuimme, tietenkin, Tyypistä ja mitä Tyypin "päänmenoksi" on suunnitteilla. Millaista ruokaa minä saisin syödä ja mitä suorastaan 70–80-luvuilla odottavia kehoitettiin syömään (mm. maksalaatikkoa tai siis maksaa).

Tietenkin koska kävimme Armaania tervehtimässä keskusteltiin Permulassa ja Hollolan ytimessä (se on siinä Ahdin savupiipun luona) Jaakon vanhojen koulukavereiden kuulumisista ja keiden kaikkien lapset ovat jo tiettävästi tulossa Armaanin luokalle.

Pohdiskeltiin siinä sitten sitäkin, että koululle ja siellä tapahtuville toiminnoille ja virikkeille kodin pitäisi olla tukena, mutta myös tarjota vastapainoa. Että olisiko helpompi tarjota vaikka akateemista vastapainoa (viedä kirjastoon, lukea erilaisia kirjoja, viedä Heurekaan, eläintarhaan, museoihin, Haltialan maatilalle tai vaikka metsään tutustumaan erilaisiin lehtiin jne.) kuin vaikka tarjota yhteisöllisyyttä ja turvallisuuden tunnetta, tunnetta ettei elä alituisessa paineessa?

Minusta ja meistä (myös siis Jaakon äidistä, joten Jaakostakin toooosi paljon) olisi. Yhteisöllisyyskin on niin kovin iso asia, että hajoitetussa kouluympäristössä (erilliset ala- ja yläasteet, plus lukio, saati luokattomuus ja vaihtuvat opettajat) se on hurja haaste. Tietenkin tiivis perhe- ja sukuyhteisö antaa paljon samaa, mutta arjessa, siinä maanantaista perjantaihin aamusta iltapäivään ulottuvassa vuosien suossa sekään ei kenties yksin riitä.

Ja siitä meidän, minun ja Jaakon, kahden dorkan pitää tehdä piankin päätös. Pian on tietenkin suhteellinen käsitys, mutta minusta tuntuu että se on pian. Pian on muodostettava jokin ajatus joka kantaa pidemmälle ja josta voisi tulla ohjenuora, punainenlanka.

Vaikka me (minä ja Jaakko) olemme hurjan skeptisiä Helsingin Steiner -koulun nykymenolle ja toivoisimme sellaista ulospäin suuntautuvaa asennetta ja toimintaa niin taidamme joka tapauksessa ilmoittaa Tyypin Steineriin. Sisältä käsin on sitten hyvä ja helpompaa vaatia muutosta, pudistella pölyjä kangistuneilta hartioilta.

Sillä muistan edelleen sen miten mukavaa minullakin oli, pötöillä niiden samojen dorkien kanssa eskarista 12. luokan alkuun (ja sen miten vapauttavaa oli mennä Käpylän iltalukioon). Hyvässä ja pahassa. Oppia tuntemaan äidit ja isät, nähdä samoja opettajia aivan ensimmäisistä päivistä viimeisiin ja sen jälkeenkin. Hyvässä ja pahassa. Tosin eräiden olisi kenties pitänyt miettiä ammatinvalintaansa... Mutta jonkun pitää aiheuttaa toiselle traumaa. Jokin tarkoitus sillä traumallakin (kait) on.

Kuva: Joel Nokelainen, Rudolf Steiner -koulun 1A luokan Prinsessa Ruusunen, 1985 (allekirjoittanut surun roolissa, takarivi toinen vasemmalta)