Lapsen kanssa

Manna oli saanut huudot ystävänsä Anitan kanssa "tienvaltaamisesta". Chigacossa ja etenkin Footbeachin lähettyvillä kaistat ovat leveämpiä kuin vaikka Kalliossa.

No kyllähän minuallakin palaa hermo, jos ja kun hyökkäysvaunut ovat vaikka Ikeassa keskellä käytävää lauantaipäivänä.

Mutta kysehän on vain toisten huomioimisesta, puolin ja toisin. Asioita, jotka pitää siis itse muistaa. En minäkään ala keuhkoamaan rullaattorisenioreille tai vaunuja lykkiville, jos kuitenkin mahdun ohi. Enkä älä keuhkoamaan muutenkaan. Sanon, että "Anteeksi..." ja sitten yleensä tie aukeaa kuin vethet Jeesukselle.

Minusta on hauskaa nähdä lapsia aikuisten, vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa asioilla. Olinhan itsekin mm. Maire-tädin kanssa pankeissa ja bingoissa, Aili-tädin kanssa Tukholman Karjalan killan jutuissa, papanmummon kanssa töissä ja mattokutomolla, papan kanssa kalassa, Sirkkalan-mummon kanssa Elannon eläketiskillä, Tuittu-tädin kanssa Kouvolan Rismassa sekä isän ja äidin kanssa niin töissä, työmatkoilla, asioilla, ostoksilla, lorvimassa divareissa. Ihan "aikuisten jutuissa". Ihan naperosta.

Olen käynyt sairaaloissa tapittamassa letkuissa rohisevia ihmisiä, hautaustoimistossa, kuolinpesessä, huutokaupoissa ja ties missä omituisissa varastoissa, studioilla ja toimistoissa ennen kuin menin esikouluun. Kulkenut isän ja äidin mukana työpäivinä, mukana työtapaamisissa ja messuilla, missä oli vanhempien kolleegoita, asiakkaitakin. Enkä sanoisi, että minusta nyt mitään tolkutonta häiriötä oli.

Meilläkin on tarkoitus, että lapsi integroidaan normielämäämme. Olen ajatellut tehdä lailasnellmannit, eli ottaa lapseni mukaan töihin, työpäiviksi siihen olemaan. Koska siltä se nyt vain näyttää emmekä pidä sitä pahana. Jos joku ei niin voi tehdä tai ei halua, niin subjektiivista päivähoito-oikeutta käyttämään sitten vain.

Minusta on aina kamalan hienoa ja valoisaa, kun lapsia on ihmisten mukana ja vanhemmista on hyvä, että lapsi näkee muitakin aikuisia, jotka ovat lapselle mm. ystävällisiä ja huomioivat nämä vaikka sanomalla "Terve!". Siis ihan vaikka kaupungilla. Minä en oikeasti osaa nähdä sitä selkeästi edessäni, että yltiörajoitettu elämänpiiri auttaisi sitten joku kaunispäivä sulattamaan suuren maailman yhtenä ryöppynä. Minusta turvallisessa seurassa pala-palalta isoihin kokonaisuuksin tutustuminen on ...enemmän jees.

Milloin se kakaran sitten voisi päästää kellarista päivänvaloon? Yhteiskunta koostuu, onneksi nyt vielä edes jotenkin, eri-ikäisistä yksilöistä, ihmisistä. Niin sen kuuluukin olla. Toiset pitää huomioidan ja muistaa, että ilman heitä ei olisi meitäkään. Kunnioitus. Se on se sana. Ota ja anna tilaa, joskus kaipaat kumpaakin. Kenties vain eri aikana.