Ytimessä
Perhe. Minua usein hymyilyttää keskustelut ydinperheestä. Jep, jep. Tai hedelmöityslaista. Siitä, että oikea perhe on sellainen jossa on isä, äiti, 2 pilkku jotain lasta ja bonarina vielä vaikka koira. Silloin kuulemma lapsista tulee onnellisia. Olisipa siihen noin helppo resepti.Isäni kasvoi oikeastaan koko lapsuuden veljensä ja äitinsä kanssa, eli siis yh-perheessä. Vaari nyt oli sellainen liikkuvaluonteinen. Isän serkkujen äiti kuoli, joten tytöt elelivät isänsä kanssa, yh-perheessä. Yhdellä ystävälläni on äidin puolelta kaksi sisarpuolta ja isänsä puolelta peräti viisi.
Luokkakavereiden vanhemmista murto-osa oli yhdessä enää kuudennella luokalla tai sitten muista syistä porukka eleli ns. yh-perheissä tai uusperhekokoonpanoissa. Meillä, ainoa lapsi kun olen, isä teki lamavuosina äitiäkin tiukempaa työviikkoa, joten tavallaan muutaman vuoden minulla oli viikonloppuisä. Silloinkin tavattiin useimmiten työpaikalla.
Jaakon isä on ollut merillä ja ajanut poikien synnyttyäkin rekkaa, mm. Lähi-Itään. Eli toisin sanottuna ollut kuukausia poissa. Jolloin pojat ovat elelleet äitinsä kanssa.
Eila-tädillä ei ole lapsia, mutta uskallan väittää, että silläkin on perhe. Oma äiti, sisko ja siskon poika.
Minulla kun ei ole sisarruksia, niin tietyllä tapaa eräät ystäväni ovat siskojani. Niin kauan ja kaikkine tukkanuottasineen olemme tunteneet, että lähimpiä he minulle ovat.
Ystäviä ja kavereita on lastensuojelussa työssä. Sitä kauttakin on miettinyt sitä mikä on perhe. Hyvä perhe. Toisaalta onhan sitä itsekin nähnyt ettei puitteet paljoa ratkaise. Ne voivat antaa edellytyksiä, mutta älkäämme pitäkö niitä ratkaisevina.
Ja voiko "toisen" lasta rakastaa, pitää tästä huolta, olla huolissaan, toivoa parasta, kasvattaa? Olemmeko me ihmisiä, joilla on omatunto, empatiaa? Sitä paitsi biologinenkin lapsi kantaa vain puoliksi juuri Sinun perimääsi. Ja suurella todennäköisyydellä siitäkin kasvaakin aivan oma persoonansa.
Niin pahalta ja kamalalta kuin se tuntuukin, niin osa aikuisiksi laskettavista ihmisistä kohtelee omiakin lapsiaan siten mikä ei tee heistä onnellisia.
Onko tärkeämpää, että lapsi tuntee itsensä pidetyksi, rakastetuksi, arvostetuksi, kunnioitetuksi vai että sillä on nimellisesti seuraavia titteleitä kantavat henkilöt: isä ja äiti?
Kuva: täältä
Barbapapa sivusto: täällä
Tunnisteet: mietintöjä
posted by Hanna Kopra @ 09:05
5 Comments:
Pakko kommentoida kun peruna on vielä kuuma. Mielestäni on oleellista miettiä kuka tarvitsee hoitoa ja kuka ei. Sinkku joka ei "halua miestä riesakseen" on mielestäni tapaus jossa yläpää pitäisi hoitaa ennen alapäätä. Ja seksuaaliset vähemmistöt ovat tämän lain kannalta ongelma, heidän yläpäätään ei varsinaisesti voi hoitaa koska siellä ei ole mitään vikaa mitä hoitaa.
Itselläni uhkaa suoni räjähtää kun kuulee lain hyväksymisen puolesta: "ei isä ole pakollinen lapselle, yh-äitien lapset selviävät ihan hyvin." Jep.
Olen mies (=lompakko ja siemenlinko, joista jälkimmäinen hyytyy varmasti ja ensimmäisestä ei ole varmuutta).
En ole ihan varma ymmärsinkö pointtisi kuten sen tarkoitit, mutta joskus vikaa ei tarvitse olla yläpäässä. Olen todennut, että joskus kannattaa se mies heittää ulos kuviosta jo ihan alussa tai jossain vaiheessa.
Eikä se yleensä liity siihen lompakkoon yhtään (useimmilla on sitä "ei ole" mukamas edes mukana). Joskus se on vain parempi.
Pakottaminen johonkin normiksi kutsuttuun ei tuo onnea. Jotkut juo, jotkut vetää kamaa, jotkut hakkaa, jotkut eivät ole paikalla, joitain ei kiinnosta, joillain on toisaalla toinen perhe, joku kuolee... Hei, ei aina mene niin kuin toiset haluaisivat.
Ai niin. Lisäisin vielä seuraavaa. Eikä pidä pitää itsestään selvänä, että äitikään olisi lapsilleen/lapsilleen paras huoltaja. Koskaan ei pidä vain olettaa.
Kaikki naisetkaan eivät ole sellaisia , jollaisia naisten sikiönkantajina, äiteinä ympäröivä maailma haluaisi. Edes evoluutio ei ole kyennyt tekemään jokaisesta täydellistä, edes lisääntymään ja sen jälkeen huomehtimaan jälkeläisistään.
MInä edelleen olen sitä mieltä, että lapselle olisi tärkeintä saada sellaisia aikuisia ympärilleen, jotka voivat tarjota turvaa, arvostusta, kunnioitiusta, hyväksyntää, kannustusta jne. ruuan ja katon lisäksi.
Ne eivät ole ikä eivätkä sukupuoliasioita. Minusta.
Ottamatta mitenkään kantaa tuohon seksuaalivähemmistöasiaan, haluan kommentoida jotain mikä usein ihmisiltä unohtuu. Pitäisikö valtion maksaa tämä kaikki? Onko lapsen saaminen sellainen "jokamiehenoikeus" joka pitäisi verovaroin kaikille taata?
Sitäpaitsi eikö kukaan näe mitään epätasa-arvoa siinä, että yksinäiset naiset saavat hankkia itselleen lapsen, mutta miehet eivät? (Joo joo, naiset voi hankkiutua raskaaksi, mutta nyt puhutaan keinohedelmöityksestä)
Itse olen vielä miettivällä kannalla tuon koko asian kanssa (olen nainen). Ehkä otan liikaa huomioon molempien puolien näkökannat enkä sitten osaa päättää.
-L
No helpompaa se on yksinäisen naisen mennä keinohedelmöitykseen kuin yksinäisen miehen.
Eri asia on sitten esimerkiksi adoptio. On toisaalta kovin kaksinaismoralistista pitää yksinäisiä naisia tai ylipäätään naisia mieheiä parempina kasvattajina tai turvallisempina vanhempina.
Minusta adoptioon liittyy muutenkin sellaisia asioita, joita sitten pitäisi edellyttää myös "normaalisti" lisääntyviltä (normaalisti siksi, että aina ihmiset ovat ottaneet ns. toisten lapsia siipiensä suojiin), kuten vaikka allekirjoitusta paperiin: En aio tahallisesti vahingoittaa lastani.
Se, että mitä valtion tulisi maksaa on aina hyvä ja hankala kysymys. Toisaalta valtio nimenomaan hyötyy lisääntymisestä, verotulojen kautta. Näin ollen keinohedelmöityksen maksamista voidaan pitää rekrytointikuluna.
Pitäisi koulutuksen olla kaikille ilmaista? Edes peruskoulutuksen? Tai ylipäätään minkään? JOllekin toinen asia on vain kohdalle osuvampi kuin joku toinen.
Minä esimekriksi tarvitsen hammashoitoa paljon enemmän kuin serkkuni. Tasan kun eivät mene onnenlahjat.
Lähetä kommentti
<< Home