Ennenaikaista

Tiedän. Menen asioissa (yleensä aina) hitusen jos toisenkin edelle. Olen jo kauan pallotellut erilaisilla kouluvaihtoehdoilla. Jo paljon ennen kuin Tyyppi oli edes voita Jaakon leivän päällä.

Toisaalta Jaakko ilmoitti tänään aamulla, että meidän tulisi alkaa vähentämään seka- yms. mehujen juontia jo nyt, koska lasten hampaat mätänevät suihin mm. liiallisesta mehun (saati limunaadien) juonnista. Ja siirtyä veden juontiin. Oletan, että piimä säilyy sallittujen aineiden listalla. Tyyppihän ei tule ihan heti siis mitään varsinaisesti juomaan, mitä nyt lapsivettään.

Koska olen tällainen, jos uskallan lähteä itseäni leimaamaan tai kutsumaan, epäpostmoderni tapaus, uskon että asioille pitää antaa aikaa, asiat eivät muutu päivässä. Tuhoutuvat kylläkin joskus hetkessä.

Siksi jo nyt haluan nähdä jotain uutta, jotain mitä kaipasin jo viisitoista vuotta sitten. Vanhassa koulussani, joka on yksi muutamasta vaihtoehdosta Tyypin kouluksi. Kouluksi kolmeksitoista (13) vuodeksi. Sitä voidaan pitää kohtuullisen pitkänä ajanjaksona.

Sitä ennen on tietenkin muutaman vuoden päiväkotirupeama, jonka senkin toivon kaikkien muiden lailla olevan mahdollisimman nautinnollinen, monipuolinen, kasvattava ja motivoiva ympäristönä, joka tarjoaa turvaa sekä inspiraatiota, mm. oppimiselle, omien ajatusten ja vaikkapa hyvänlaatuisen kritiikin kehittymiselle.

Minulle vain olisi tärkeää tietää jo nyt mitä kouluvaihtoehtoja on olemassa, mitä tulossa. Kuinka asioita aiotaan ja suunnitellaan kehitettävän. Ja voinko jotenkin saada sanani kuuluviin. Seitsemän vuotta on melkein vuosikymmen, mutta jotkut ratakset ovat raskaampia kuin toiset liikkeissään. Jotkut jopa pahasti ruosteessa.

Ja jos puhutaan avoimesta yhteiskunnasta, jossa kansalaisilla on oikeus äänestää, niin voisin olla kärkkäästi myös sitä mieltä, että joku arvo ja paino tulee olla myös niillä joiden jälkipolvet astuvat koulutielle vasta vuosien päästä.

Vaikka kyse on mielipiteistä ja ne ovat subjektiivisia, niin niistä voidaan vetää jotain yhteneväisyyksiä. Niitä voidaan kutsua vaikka visioiksi eikä pitää vain utopioina.

Itse muistan kuinka pienenä oli mukava tavata eskarikaverit jo kesänkorvalla, etukäteen. Olisi ollut mukava tavata vaikka pitkin kesää pari kertaa. Olisi vähentynyt jännityskin. On sekä kodin että koulun tehtävä helpottaa lasten ja nuorten integroitumista uuteen ympäristöön.

Tutustumiskäyntejä, useampi kuin yksi. Kenties käyntejä myyjäisissä ja muissa tapahtumissa. Missä on vessat, missä opettajanhuone, ruokala, terveydenhoitaja? Ketkä ovat opettajia ja kuka se talkkari. Keitä koulussa jo on, isompia, melkein aikuisia oppilaita? Kuka on kenenkin äiti tai isä, muama tai vaari, veli tai sisko. Pieniä asioita, mutta pienille ihmisille yleensä tärkeitä. Kun ei tiedä, niin ei voi tietää. Aikuisten kait tulisi auttaa ja antaa rohkeutta lapsille kohdata jotain uutta.

Että tulee tunne, että voi kysyä keneltä vain aikuiselta, vanhemmalta oppilaalta tietä vessaan (jos ei muista missä se on), leikkiä muidenkin luokkien oppilaiden kanssa ilman liian isoa henkistä välimatkaa. Voisi vähentää sitä koulukiusaamistakin. Olla jotain aidosti positiivista energiaa, josta syntyisi hyviä juttuja.

Siksi minä olen jokseenkin kiehumispisteessä vanhan koulumme takia. Vanhoillista ja homehtunutta toimintamallia kait vieläkin noudatetaan. Staikku – vanha korvavaikku. Olen avannut suunnastani keskustelua jo aikaa sitten. Nyt syksyllä jo vähän tiukemmin ja useamman pään kanssa. Eikä mitään. Vanhojen opettajien uskonvaluuta, että "kyllä, kyllä, usko pois" olen kuullut, mutta enpä tiedä. Minäkin uskottelisin itselleni, jos siellä vielä olisin töissä.

Muistuttaisin niitä, jotka olivat paikalla, siitä mitä Markku "Reijonpoika" Wilenius sanoi juhlapuheessaan Helsingin koulun 50-vuotisjuhlassa viime maaliskuussa uusiutumisen merkityksestä ja pölyttymisen negatiivisesta vaikutuksesta. Ja niitäkin, jotka paikalla eivät olleet, miettimään mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa.

Kuva: täältä