Mitä jos?

Yksi asia, jota olemme Jaakon kanssa jo myös käsitelleet (aivan aikoja sitten, täysin ns. ennen aikojaan) on se, että mitä me (minä, Jaakko) ajattelemme, miten suhtaudumme sellaiseen ajatukseen, että meillä olisi vammainen lapsi.

Kuten Jaakolla on tapana, hän on sitä mieltä että: "Ei sitä nyt kannata miettiä, jos niin joskus on sen kanssa varmaan selviää". Itse tietenkin olen asiaa pohtinut paljonkin. Summa summarum. En voisi olla kamalan pahoillani, jos sitäkään. Jos niin joskus on, niin sitten on niin. Se ei ole minun syyni, Jaakon eikä lapsen. Enkä voisi ajatella ettei niin saisi käydä minulle, meille. Että sen pitäisi käydä jollekin toiselle.

Minulla on lapsuudesta saakka ollut yksi ystävä, jolla on lievä dawn tai mikälie. Meille sitä ei koskaan kerrottu, että Mikä. Se oli jo silloin ihan tyhmää, koska Joku sillä oli. Meille ei kerrottu asiasta eikä siitä saanut edes kysellä eikä siitä myöskään keskusteltu. Piti leikkiä ettei mitään ole. Mutta kun oli ja edelleen on. Se ei hävinnyt, muuttunut näkymättömäksi. Niin paljon se hallitsi yleistä meininkiä. Ja ihan turhaan sitä peiteltiin tai yritettiin maalailla "normaaliksi". Eivät lapset nyt tyhmiä ole.

Me opimme jaksamaan, pari mailia pidemmälle, katsomaan kaverin perään ja vastaanottamaan jos jonkilaisia purkauksia. Joskus menettämättä omia hermojamme ja joskus taas nekin meni. Olihan se sinänsä hyvä juttu, tämä toisen tällainen erilaisuus. Keskenämme kasvoimme asian suhteen ja siihen suhtautumaan. Ilman aikuisten järkevää apua.

Kaisa oli Hollolan takametsissä, traktoreiden seassa jokseenkin ainoita järkeviä tapauksia, jonka kanssa karattiin päivittäin kahville Chigacon "rikkaaseen" kahvilamaailmaan, eli Santa Féhen. Silloin Kaisalla oli vielä kippurajalkansa. Sou fakking vat. Meidän luokalla oli siis yksi jo lähes hare krishna, liperiläinen kristitty, yksi mukasatanisti, pari absolutisti-tatska-skeittipoikaa ja pojista vain yksi oli käynyt armeijan. Itse olin ainoa Helsingistä.

Jaakon luokka- ja koulukavereita asui pienenä mm. Tapolan kyläyhteisössä ja Myllylähteellä sekä monen vanhemmat ja osa itse ovat olleet töissä Sylvia-kodissa. Eli eräiden luona vieraillessa kokoonpano oli yleensä monipuolista ja populaa pyöri paljon.

Kun kävin iltalukiota, niin siellähän ikäjakauma jo oli kattava. Tunneille osallistui myös lähes aina kuuroja ja näiden tulkit. Eikä siinä ollut mitään ...Ou Mai Kaadia.

Tätini on ollut käsittääkseni koko minun elämäni rullatuolissa. Jostain yhtä jännästä syystä kuin luokkakaverini, ei tätini diagnoosia ole oikeasti kerrottu. Siis edes tätini sisarruksille. Ja se on ollut minusta ihan yhtä järkevää. Jaakon kummitädillä on jokin synnynnäinen kippurajalkaisuus, mistä olemme kuulleet, mutta sekin on ihan sou vattia. Ei ole kippurajalkaisuus naista pidellyt. Eikä vieläkään tunnu liikoja haittaavan, vaikka ikään on jo seitsemänkymmenen.

Tuntuisihan se pahalta jos ja kun vammaisen tai normeista poikkeavan lapsen kanssa joutuisi/joutuu kohtaamaan yhteiskunnan ja nk. muiden ihmisten suppeutta. Sitä kun asiat muuttuvat niin kovin hankaliksi, vaikkei niiden tarvitsisi. Sitä, että joutuu pelkäämään osaako/viitsiikö kuljettaja sitoa vaikka pyörätuolia kunnolla kiinni autossa.

Ja tottakai se varmaan olisi iso jysäys. Mitä pitää tehdä? Mistä saa tietoa ja apua? Vertaistukea? Kuinka sitä pärjää ja mitä pitää nyt jo tehdä (varata aikoja neuvolaan, kuntoutuskurssille, kirjoja, apuvälineitä...).

Enkä minä pidä sitä merkkinä synneistä, syntisestä nykyisestä elämästä tai menneestä, "pahojen tekojen kostona" tai minään tällaisenä höpsisköpsiksenä. Joskus se on seurausta ihmis-rodun omista typeristä ja lyhytnäköisistä teoista (lääkkeet, myrkyt jne.) ja toisinaan niin vain käy. Mistä me voisimme tietää, että joillain kahdella geenillä kohdatessaan on milloin millaisiakin seurauksia. Enkä tiedä tekisikö niidenkään ennakointi meitä yhtään suojatuimmiksi.

Eräällä työn kautta tutulla on viisi lasta. Siis "ihan sairasta". Vanhin on downtyttö. Jotenkinhan vanhempien on täytynyt jaksaa, kun ovat tiuhaan pukanneet neljä lisää.

Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että en osaa toivoa tyttöä tai poikaa enkä edes "tervettä lasta". Ainoa asia mitä toivon on, ettei Tyyppi ole kusipää.


Kuva: täältä