Ei mulle vielä bussissa paikkaa anneta

Niin mä voin. Eli koiranraskaus edelleenkin päällä. Toki tietenkin olen ihmistenraskaana, mutta kuitenkin. Valkoisessa valossa, valkoisessa valossa. Ja toivottavasti loppuun asti.

Välillä jaksan kävellä raput ylös kolmanteen kerrokseen (K+1+2=3 kerrosta), toisinaan otan hissin ja joskus ährystän aikani.

Tiedä sitten johtuuko siitä, että olo on epätodellinen vai yleensä vaan raskaudesta epätodellinen, niin pohdin viikonloppuna kovastikin kuinka pöljältä tuntuisi justiinsa nyt se, että alkaisin puhumaan Tyypille. Siis osoittamaan puheeni juurikin Tyypille.

Mietin miksi tituleeraisin itseäni... "Äiti tässä..." Ääääääää! Eih... Mutta siis keskustelun aloittaminen on kauheen vaikeeta. Maire-koirallekin on helpompaa höpistä, kuin heikko mielinen. "Hei, hei, hei... Tuus nyt tänne! Ei, Ei, Ei! Mitä sä dorka teet?! Kas noin, nyt menee hyvin, HYVÄ MAIRE! Kyllä sä olet sitten ihan nero ja patti." Mutta samojen asioiden tai vastaavien sanominen... Puhuminen omalle vatsalle on jotenkin vain. Tosi kummallinen ajatus.

Niin... Pitää ihan miettiä.