Mun lapsi

Kun ystäväni Nanni oli synnyttämässä Matamia (syntyessään 5,2 kiloa) oli tuleva isosisko (pieni hänkin syntyessään 4,7 kiloa) meillä muutaman päivän.

Homma meni muuten ihan hyvin, mutta yöllä kummatyttö ei malttanut nukkua. Ihmekös tuo. Oli outoa olla yökylässä ja kun äiti oli jossain tekemässä sitä sitten maailmaan tupsahtanutta siskoa. Ja sekin oli suoraan jostain (kummatytön mielestä), että äiti jäi Naistenklinikalle sen käärön kanssa. MIKSI?!

Mutta kun olimme kävelyllä Alppipuiston lähettyvillä Mairen-koiran kanssa, näimme naapurin vanhan pariskunnan. Juttelin talomme asioista ja yhtiökokouksesta ja mistälie.

Ohi polki Nannin ja minun vanha luokkakaveri, josta itsestä oli tullut ...noin puolivuotta aikaisemmin isä. Ryynä (nimi IHAN keksitty) huusi ohi poikien kanssa polkiessaan, että "Moiiiii! Onneksi olkoon hei!!"...

Siis wattaaaa?! Mutta sitten lauma oli jo ohittanut meidät, kun olin ymmärtänyt asiayhteyden. Teki mieli huutaa perään: "Ei TÄÄÄÄ oooon mun!! Eikä nää vanhuksetkaan!!", mutta tiesin sen olevan liian myöhäistä. Kantavasta äänestäni huolimatta Ryynä ei olisi sitä kuullut.

Minusta on aina jotenkin hämmentävää, kun joku luulee, että jonkun muun lapsi olisi minun. Siis ymmärrettäväähän se on, mutta silti... En hyvässä enkä pahassa halua vaikuttaa lapsen vanhemmalta. Se ei tietenkään estä minua esim. komentamasta kummatyttöäni. Tai vastavuoroisesti kehumasta. Haluan, että kummatytölle olen turvallinen aikuinen, en äidinvastine tai mitään sellaista.

Nyt minusta kuitenkin tulee äiti, Tyypille. Mairellekin olen nk. turvallinenaikuinenihminen, joka komentaa ja kehuu. Tyypin tulo tuo mukanaan päivityksen oman itsensä Minäkuvan ...muovautumiseen, kehittymiseen, näkemiseen tai mitä ikinä se sitten onkaan. Muutoksen.