Tästä se homma lähtee…

Tästä tulkoon Paksuna-blogin viimeinen postaus. Johonkin se raja on vedettävä. Tämä on ollut varsin terapioivaa ja myös Tyypin muistojenlaatikkoon siirtyvää ajan ja sen kuvien dokumentointia. Tunne historiasi, tunnet paremmin itsesi.

Olen nokkelana tyttönä perustanut Terveisiä perheestä -blogin, jossa ajankuvien taltioituminen meidän perheen silmin jatkuu. Tosin varmasti vähän verkkaisemmalla tahdilla kuin täällä tapahtunut ruotiminen. Olen jo nimittäin pistänyt merkille, että Sensei-Tyyppi on tiukka kurinpidollisissa toimissaan eikä suvaitse mm. turhaa netissä roikkumista. Ja oikeassahan Tyyppi on.

Paksuna-blogi jää vähintäänkin tauolle ja melkovarmasti odottamaan seuraavan "kauden" jaksoja. Aikaa on. Nyt pitää vain keskittyä oppimaan mm. läntisen saarenpuolikkaan nopeimmaksi imetysliivien avaajaksi, "lukemaan" Tyypin itkujen eroja ja ziljoona aivan uutta asiaa.

Kiitos kaikille viesteistä. On ollut helpottavaa tietää ettei ole yksin lässytysallergiansa kanssa ja ettei tarvitse mukautua mm. Väyrysen Paavon manaaman meedian puristukseen siitä millainen pitäisi olla, kun on vaikkapa raskaana. Äitiyshän ei tosin ole lainkaan helpompaa…

Jos vielä ja varmaankin Paksuna-blogi palaa, niin edelleen "havuja perkele" -menttaliteetilla.

Muunmuassa Pupulle.

Synnytys oli enemmän kuin osasin odottaa. Kaikella tapaa. Se mitä olisin voinut etukäteen ajatella, henkisesti varautua, kysyä (jos olisin osannut kysyä, vaikkapa ponnistamisesta) ja harjoitella ovat keskittyminen paremmin kipuun ja hengitykseen sekä se ponnistaminen, joka riepoo edelleen.

Noora oli pohtinut asiaa ja ruodimme sitä vielä eilen. Kun on olemassa joku jumppalajikin (jonka nimi oli joku BogyLogics tmv.), jossa käsketään työntämään lantionpohjaa kohti kattoa tai lattiaa ja mitä näitä kaikkia onkaan, niin luulisi, että vaikkapa Odottaja-lehdessä voisi olla ihan juttusarja liittyen ihan tähän aiheeseen. Aiheeseen, joka on suh-teel-li-sen isossa osassa yhdessä, myös kivuliaisimmista, naiseudentapahtumista.

Kipua tuli, kuten odotettua, mutta myös kuten odotettua sen kesti. Seuraavalla kerralla se ei voi olla rankempaa, joten uskallan olla varma että ilokaasunkin jätän väliin (siitä saatu pahat teinikännifiilikset oli fläsäreineen siinä hetkessä ja tilassa varsin ikäviä). Osaan myös vaatia sisätutkimusta aikaisemmin ja juoksuttaa Jaakkoa hakemaan vettä.

Ensi kerralla aion myös ilmoittaa halukkuuteni istukaverenluovutukseen ja vain toivoa, että ensi kerralla luovutus onnistuu. Nythän henkilökunta oli poistunut jo 15:59… Harmi, sillä luovutusjuttukin vähän riepoo.

Mutta nyt Tuhva tuli taas käymään ja voimmekin palata perheydenrientoihin ja riepomisiin tuolla toisessa blogissa. Vahvaa auraa!