Tästä se homma lähtee…

Tästä tulkoon Paksuna-blogin viimeinen postaus. Johonkin se raja on vedettävä. Tämä on ollut varsin terapioivaa ja myös Tyypin muistojenlaatikkoon siirtyvää ajan ja sen kuvien dokumentointia. Tunne historiasi, tunnet paremmin itsesi.

Olen nokkelana tyttönä perustanut Terveisiä perheestä -blogin, jossa ajankuvien taltioituminen meidän perheen silmin jatkuu. Tosin varmasti vähän verkkaisemmalla tahdilla kuin täällä tapahtunut ruotiminen. Olen jo nimittäin pistänyt merkille, että Sensei-Tyyppi on tiukka kurinpidollisissa toimissaan eikä suvaitse mm. turhaa netissä roikkumista. Ja oikeassahan Tyyppi on.

Paksuna-blogi jää vähintäänkin tauolle ja melkovarmasti odottamaan seuraavan "kauden" jaksoja. Aikaa on. Nyt pitää vain keskittyä oppimaan mm. läntisen saarenpuolikkaan nopeimmaksi imetysliivien avaajaksi, "lukemaan" Tyypin itkujen eroja ja ziljoona aivan uutta asiaa.

Kiitos kaikille viesteistä. On ollut helpottavaa tietää ettei ole yksin lässytysallergiansa kanssa ja ettei tarvitse mukautua mm. Väyrysen Paavon manaaman meedian puristukseen siitä millainen pitäisi olla, kun on vaikkapa raskaana. Äitiyshän ei tosin ole lainkaan helpompaa…

Jos vielä ja varmaankin Paksuna-blogi palaa, niin edelleen "havuja perkele" -menttaliteetilla.

Muunmuassa Pupulle.

Synnytys oli enemmän kuin osasin odottaa. Kaikella tapaa. Se mitä olisin voinut etukäteen ajatella, henkisesti varautua, kysyä (jos olisin osannut kysyä, vaikkapa ponnistamisesta) ja harjoitella ovat keskittyminen paremmin kipuun ja hengitykseen sekä se ponnistaminen, joka riepoo edelleen.

Noora oli pohtinut asiaa ja ruodimme sitä vielä eilen. Kun on olemassa joku jumppalajikin (jonka nimi oli joku BogyLogics tmv.), jossa käsketään työntämään lantionpohjaa kohti kattoa tai lattiaa ja mitä näitä kaikkia onkaan, niin luulisi, että vaikkapa Odottaja-lehdessä voisi olla ihan juttusarja liittyen ihan tähän aiheeseen. Aiheeseen, joka on suh-teel-li-sen isossa osassa yhdessä, myös kivuliaisimmista, naiseudentapahtumista.

Kipua tuli, kuten odotettua, mutta myös kuten odotettua sen kesti. Seuraavalla kerralla se ei voi olla rankempaa, joten uskallan olla varma että ilokaasunkin jätän väliin (siitä saatu pahat teinikännifiilikset oli fläsäreineen siinä hetkessä ja tilassa varsin ikäviä). Osaan myös vaatia sisätutkimusta aikaisemmin ja juoksuttaa Jaakkoa hakemaan vettä.

Ensi kerralla aion myös ilmoittaa halukkuuteni istukaverenluovutukseen ja vain toivoa, että ensi kerralla luovutus onnistuu. Nythän henkilökunta oli poistunut jo 15:59… Harmi, sillä luovutusjuttukin vähän riepoo.

Mutta nyt Tuhva tuli taas käymään ja voimmekin palata perheydenrientoihin ja riepomisiin tuolla toisessa blogissa. Vahvaa auraa!

Hyvältä näyttää!

Martti Servon sanoin:
"Se oli pommin varma juttu, sinuun kun törmäsin
olit vain joku puolituttu, nyt polla on jo sekaisin
Mä olin hopea korokkeella, ja sua tölläsin
nyt ollaan kulta sellaisella – se yllätti minutkin!

Tää hyvältä näyttää – sä tiedät sen itsekin
Tosi hyvältä näyttää - eturessun tyhjensin
Tää hyvältä näyttää – ison pallon koppasin
Tää hyvältä näyttää – jo oli aikakin!"

…ja niin edelleen.

Kun pääsimme osastollemme viisi ja perhehuoneeseen, niin ajattelin, että kumpa olisin voittanut sen loton jättipotin. Tietäisin mihin heti laittaisin vähän siitä summasta: Perhehuoneiden sisustukseen. Tietenkin tahtoisin oveen tai sen viereen hopeakyltin: Swiit Tyyppi.

Mutta perhehuone on rock ja olisi ollut meistä todella tylsää, jos Jaakon olisi pitänyt yöpyä kotosalla. Siis vaatikaamme lisää perhehuoneita! Siellä on sitten Älämölölaumojenkin kaikin puolin ja kaikkien kannalta mukavampi vierailla, pitkin päivää. Kiira-serkulta kuulin uusimmat uutiset Naistenklinikan uusista perhehuoneista. Siellä tulee olemaan niin "kahdenkerroksenväkeä", kun osa pääsee vimpanpäälle laitettuihin htellitasoisiin ja osa vanhoista modattuihin, mutta kuitenkin aina perhehuoneisiin.

Itse kaipasin huoneeseemme "tunnelmallista ja lempeää" valaistusmahdollisuutta. Kuten yhtä normaalia pöytä-/jalkavalaisinta, jota olisi sitten yöllä ollut mukavampi pitää päällä kuin jotain halogeenihirvitystä. Mutta kenties Osasto vitosen perhehuoneita vielä vähän jatkotyöstetään… Toivottavasti.

TAI siis tähänhän keksin jo idean. Siis josko esimerkiksi muutama sisustuslehti tahi -ohjelma tekisi kisailu ja lukija-/katsojaäänestys tyyppisen vedon ja laittaisi näitä paikkoja kuntoon. Jokainen vaikka huoneen tai pari ja kaikki eri tyyleillä. Tai siis vaikka jotkut sisutussuunnittelijat. Yksi hailee ketkä, kunhan jotkut.

Sillä ainakin meidän huoneessa huomasi valovaihtoehtojen lisäksi mm, että valokatkaisijat olivat "jännästi" vähän kaukana esim. sängystä, ei ollut toista yöpöytää (mihin laskea vesilasia tai silmäprillejä), oli kaksi lavuaaria (kahdenhengenhuoneen jäljiltä tosin, eli vahingossa), muttei kahta normi roskista, ikkunan yläruudussa ei ollut sälekaihtimia ja sieltäkin aurinko saattaa joskus paistaa ja lopuksi ihan kosmeettisia: pultinrei'ät olisi voitu spaklata umpeen myös ja sitä "taidetta" voisi olla jotain... gliffempaa seinillä. Esimerkiksi.

No onneksi on "vähemmän" kranttu ja kestin tätmän KAIKEN. Yhdessäolo ja Tyypistä nauttimista se ei tietenkään estänyt. Me emme luovuttaneet Tyyppiä kansliaan edes kun lähdimme alakertaan kahville ja noutamaan isäni tuomia eväitä. Herran jumala! Lapsi on jo vuorokaudenikäinen! Kai sen nyt on jo päästävä kahvilaan!

Kun menin vessaan, katselin omaa upeaa ja jonkin verran palautunutta itseäni peilistä. Mietin: "Mitä helvettiä!? Minä, Kätilöopistolla, talonaamutakissa, asiakkaan!! Eihän täällä käydä kuin katsomassa muita!". Olo oli jokseenkin hassu. Omassa huoneessa odotti: oma perhe. Hassua. Yhdessä töräisyssä allekirjoittaneella oli ihan oikea perhe eikä vain koirapariskunnan-titteliä.

Mutta pian, vuorokaudessa kaikki oli uomassaan. Olo niin selkeä. Aivan kuin Tyyppi olisi aina ollut tuossa, vaikkei kuitenkaan ole ollut. Aivan päivänselvää, että näin sen kuuluukin olla ja mitä ihmeellistä tässä nyt on. Oli ihanaa kun Älämölöilijöitä tuli (jotkut usemminkin samana päivänä), mutta samalla tuntui, että "Näinhän tämän siis kuuluukin olla ja mitäs ihmeellistä tässä", vaikka hassua on edelleenkin.

…2 B continue (ruokatauko 40–60 min.)

Tässä ollaan - eikä muuta voida

…Eikä edes halutakaan muuta. Kumpikaan ei varppina halunnut palata ajassa enää taakse päin. Koska A) oli ihanaa, että synnytys oli ohi (molempian puolesta uskaltaisin sanoa) ja B) oli IHANAA, että Tyyppi vihdoin oli pihalla ja siinä niin.

Tuossa vaiheessa olo oli hyvä, mutta kroppa täysin maitohapoilla. Onneksi syötiin aikainen lounas, että energiaa riitti. En tiennyt, että ponnistuspinnistysvaihetta oli kestänyt vain 40 minuttia enkä osannut yhdistää julistettua syntymäaikaa laskukaavaan: "Tultiin Kätlärille 12:45, Tyyppi syntyi 15:59". Meni seuraavaan aamuun tajutessa miten oikeasti kaikki oli mennyt varsin rivakasti.

Koska tämä Blogger on ihan dor-ka ja kuvien lataaminen ei oikein suostu onnistuakseen, niin jatkan seuraavassa postauksessa lisää Tyypin tuloon liittyen.

Tyyppi tytön tylleröinen

Kahdentoista aikoihin oli to-del-la viisasta lähteä kohti manteretta. Autossa kolme supistusta nyt melkein vielä meni, mutta ruuhka-aikana niitä olisi saattanut joutua kärsimään useampia. Mahtoi olla naapuribussin matkustajilla nähtävää, kun allekirjoittanut veti itsensä kaarelle…

Täällä Kätlärilläkin tosi vaihde löi päälle vasta joskus kolmen tiennoilla kipuun ei auttanut se ilokaasu ja sitten meikäläisen pinna alkoi olla jo jokseenkin tiukalla ja kun sitten (vasta) tehtiin sisätutkimut, niin se aukkohan oli jo 9 aenttiä auki ja pian katosi kaikki seinämät. Ihan ookoo, kävi mulle.

MUTTA.

En ollut yhtään osannut varautua ponnistukseen. Siis siihen ponnistamiseen… Siis niin yksinkertaiselta kuin ponnistaminen tuntuukin, niin eipä ilmeisesti kaikille ole. Se huutaminen, jota tuli …ihan vähän vaan vedettyä siihen tajunnan räjäyttävään fiuvikseen, ei olekaan parasta mahdollista ponnistamista. Pitää hiljaa ponnistaa, niin ponnistus suuntautuu alaspäin eikä naamaan. Joka kuulemma minulla oli lähemmäs violetti kuin punainen.

Siis muistakaa naiset tämä: Ponnistetaan kohti kireyttä (ja sen kyllä tuntee) ja vaikak tuntuisi alkuun että siinähän tulee kakat housuun, eli pöydälle niin siitä vaan. Otetaan väliajat eri rennosti ja kerätään keuhkot IHAN TÄYTEEN happea seuraavaa settiä varten. Ja sitten annetaan mennä tasasen varmasti 5 vaihde silmässä.

Ponnistusta kesti meillä noin 40 minuttia, suhteellisen pitkät 40 minuttia sanoisin. Olisi mennyt paremmin ja nopeammin, JOS olisin äkännyt ponnistussuunnan vähän vikkelämmin. TOISAALTA taas pitkähköksi venynyt ponnistus vaihe auttoi sitä alakerran lihaksistoa kuulemma venymään ja säästyttiin repeämisiltä. Mitä nyt "pikkuhaavoja" tuli, jotka eivät vessassa käydessä ihan pineiltä tunnu.

Kun se "enormous" kaali saatiin tuupattua ulos "NYT OTETAAN SE SIELTÄ!!!" äidillisten huutojen saattelemana… Ja AaaahH! Mikä ihana tunne olikaan, kun loppu lapsi sulahti ulkomaailmaan. Se oli kuin Taivas (mikä ja missä se sitten onkaan). Kipu vain hävisi.

No sitten sitä paikoin palasi, kun hyytymiä tuupittiin ulos, vähän vihloi puudutusaine ja parit neulanpistot, mutta se oli pientä ja naurettavaa siihen verrattuna mitä tunsi ennen kuin pääsi ponnistamaan. Koska poltot ennen ponnistamista olivat viedä tajun. Vaikkei se ponnistaminenkaan aivan …fantsuinta ollut mitä voi tehdä.

Hahaaa! Huomasin heti, että Tyyppi on tyttö. Suurin osa arvasi/tiesi siis väärin, jopa Kätlärin mieskätilö Mikko. Mutta nyt meillä on siis lapsi tyyppiä tyttö, 50 senttiä ja 3370 grammaa.

Puhelinlangat laulaa...

...ja taivalla aurinko paistaa.

10:15 - Ihan sama homma ja aikataulu. Nk. väliajoilla olo palautuu ns. normaaliksi, ei satu eikä edes ole mitään sellaista oloa, että uutta supistusta heti tulis. Niin ennen kuin tulee.

Jaakko kyselee millaista se kipu on, mutta turha kai verrata koviin kuukautiskipuihin… huh …tai siis naistenvaivoihin muutoinkaan. Kun Jaakkohan on mies. Eikä miehet oikein tajua. Noita juttuja.

Kätlärille pitää soittaa seuraavan kerran joko kun olo on yyyber tus… kainen tai viimeistään kahden–kolmen aikaan. Kun siellä nyt pitää tänään ip käydä.

Parasta painkilleriä on hengittämisen, "haikarakävelyn", lattialla kieriskelyn ja lämpöjyväpussin lisäksi brittidekkarit, mulla on miean ouverdousit. Mutta ei se mitään, jollainhan pää pitää sekoittaa…

huh…

On tosi outoa ja hassua ajatella, että mm. turvakaukalossa tuodaan joku Tyyppi meille himaan. Sitten jo siellä Kätlärillä se on meidän. Oma. Ja se justiinsa pitää tuoda kotiin ja sitten noin. 15 vuoden kuluttua mä haen sitä jostain ensikännäyksiltä ja mietin miten paljon juopunut teini kestää ja osaa sisäistää sapiskaa. JA että me nähdään tosiaan ehkä jo tänään.

Jännittävää

8:30 - Supistuksia edelleen samassa rytmissä. Joskus tulee kaksi mukavasti vähän tiheämmin. Se luo …ainakin vaihtelua. Kävin toisen kerran suihkussa ja se limatulppakin löysi kait tiensä ulkomaailmaan. Pakko sen se oli olla.

Olen nyt soittanut kolme kertaa Haikaranpesään, vaan kertoakseni etten vielä kuole kipuun. Onhan nuo jotkut supistukset toisia inhampia, mutta kun ollaan päästy 15 sekunttia supistusta, niin jysäri iskee koko vaihteella, mutta jo 30 sekunnin kohdilla alkaa hiljentelemään. Ja meidän sukujen akat ei turhasta valita! Ne on heikot ja miehet, jotka pillaa!

Jaakosta on huvittavaa, että kirjoitan blogiin, mutta hei: Jokainen rauhoittuu tavallaan! Ja supistuksestakin riippuen "kurki"kävely on paras tai sitten jyväpussi tai ääntely…

Mielenkiintoista

6:12 Supistuksia 2–4+ minuutin välein ja aina noin 50 sekunttia.

Mutta kipu ei ole, ainakaan allekirjoittaneella, älytöntä. Siis kylmähiksa on mukavasti yltäpäältä pinnassa, mutta tuskaista tämä ei ole. Jopa aika kello kahdesta on kulunut melko sujuvasti. Onneksi eilen sain isältä Midsummer Murdersin 5. kauden ja pystyin päättelemään todellisen syyllisenkin, kaiken ohessa.

Välissä tosin pausetin ja otin noin puolentunnin suihkun. Jyväpussi on myös ollut todella miellyttävä, mutta eniten painoarvoa laittaisin hengitykselle. Kaikista äänenkäyttö yms. musiikintuntien hengitysharjoituksita on ollut apua ennenkin. Niiden teinikuukautiskipujen... AAAaaaaaUUuuUtZZ… kanssa. On se hyvä, että on käsketty hengittää pallealla.

Olen nyt soittanut kahdesti Haikaranpesään, vaikka siis ei ole mitään AAAPUVVA-hätää. Ihan vaan, että …no kun sinne voi ja pitäneekin soittaa ja tavallaan myös vihjata, että saaattaa olla keikkaa tulossa.

Jaakko nukkuu. Nukkukoon. Emmehän tiedät ovatko viimeiset unet lähiaikoihin, että sanotaan: "Nuku vaan. Ei mitään hätää, ihan ookooo, ei tarvi herätä". Mutta töihin saa ilmoittaa ettei vält-tä-mät-tä pääse tulemaan. Sillä jos nämä ovat "vaan" jotain kettuilusuppareita, niin en kyllä jää itsekseni …MmmmmmmAAaaautzsh… ottamaan niistä selvää.

Herra ei ole korjannut kokkailujälkiäänkään, joten ne voisi hoitaa keittiöstä pois. Jännittävää ettei nk. linjakokki ole niitä viikonloppuna siivonnut. Kun nk. linjakokki ei ole ollut oikein sillä tuulella.

No niin. Menenpä lämmittämään jyväpussia.

Mitäköhän tää on?

Kello on 3.13 ja ...kyllä nämä kait supistuksi lasketaan... tulee muutamien minuuttien välien melkein/lähes/siinä öbaut minuutin kestoisina pläjäyksinä. Hyvin eläväisesti tulee mieleen ne teiniajat, jolloin kärsin suhteellisen rankoista kuukautiskivuista. Mielenkiintoista.

Heräsin varmastikin vessahätään ja totesin jo illalla havaitsemani selkäkivun voimistuneen. Enpä saanut unta enää ja aaaaaaaauuuuuuuutzzzzzz… 2 minuuttia väliä ja itse setti noin 45+ sekunttia… huomasin että alkoi tuntumaan sitten vähän etupuolellakin.

Uusimmissa Nokian puhelimissahan EI OLE ajastinta, joten onneksi minulla on 40–50-luvun Zenith, jolla ajan saa otettua/mitattua.

Let's see nyt mitä tämä on. Koneelle tulin kuitenkin tehdäkseni val… …miiksi joukkomeilin, jos vaikka lähtö tulisikin. Niin Jaakolle ei jaksa välttämättä luetella niitä kaikkia, joille pitäisi jotain ilmoittaa. Ziigaillaan. Ei tästä tule nyt mitään. Jatketaan myöhemmin.