Sto da Dio

Lähetin tuon alempana olevan kuvan Italiaan ja Daniela oli laittanut sen jääkaappinsa oveen… Ja tietenkin sen ovat nähneet AINAKIN Luisa (Danielan äiti), Nonna, Lorre-veli… Niin ja tietty kaikki Danielan ystävät ja meidänkin tutut.

No mikä siinä on, että voin laittaa senkin kuvan itsestäni "vaikka nettiin", mutta kun Daniela laittaa sen jääkaapinoveen, niin tulee sellainen kiemurteleva olo? Mä olenkin vähän dorka.

Ehkä juuri tämän takia: "Richi said yesterday that you look so sweet and pretty, and so woman! Pregnant women have this special charme..."

Richi, Danielan alakoulukaveri sekä toinen Danielan vihkitodistajista (toinen oli allekirjoittanut) ihmetteli kovasti eräänkin kerran, että millainen nainen ja tyttöystävä minä oikein olen, kun EN tee Jaakolle edes töihin eväitä!! Ja sekös oli jo jotain, kun vastasin: "No miksi mä tekisin, kun eihän Jaakkokaan tee mulle? Molemmathan tässä töissä käydään."

Mutta nyt on Hannakin ihan kunnon nainen! Että Sto da Dio vaan, eli Herran hallussa (noin vapaasti käännettynä), ei hätää.

L.A.

Tänään on 40+0 taulussa. Ja, kyllä. Me ollaan yhdessä paketissa vielä. Eilen illalla tosin aloin vatvomaan sitä, että jos Tyyppi tuleekin sitten tänään, vaikken oikeasti uskonut siihen. Toisaalta onhan tässä tätä päivää vielä jäljellä...

Olemme käyneet Mairen ja naapurirapun Nasun kanssa ostarilla (ostamassa maitoa ja yhden bambin), imuroin antaumuksella, pesin pyykkiä, tein uudella kahvikoneella sumpit Janille, Jonnalle ja äidille, tein materiaaleja Eurovision Queen -projektiimme (niinka noita rintamerkkejä), käytiin tuhlaamassa isän sökövoitot äidin kanssa Tyypin Samsonite Pop-Up Bubbleen (kun ne uhkapelissä ansaitut rahat piti käyttää johonkin hyväään…), hoitanut tiskivuoren toistaiseksi pois (ennenkuin se taas ilmestyy) ja miettinyt jaksaisinko maalta sitä kaappia. En ole vielä jaksanut.

Olen puhunut Markku- ja Veera-serkkujen kanssa ja siis Janin, Jonnan sekä äidin, plus Annan, Suskin ja kenenköhän muun… No siitä etten ole vielä jakaantunut. Saanut L.A. tekstarin Kertulta ja nyt olen Simon kanssa mesessä, keskustellen yllättäen raskausfiilareista, SDP:stä ja Simottomasta kesästä (Simo menee Pietariin kesäksi, koko kesäksi).

Totuus on, että viihdyn tässä tilassa. Ja kun jotenkin vasta nyt on päässyt tämän vatsan kanssa elämiseen, niin ei tästä tekisi mieli edes luopua! Musta se on niiiiin kiva. Ei mitään raskausarpia eikä mitään vaivoja. Olen viime päivinä oikein korostanut (typerästi jopa) vatsaa. Pukeutumalla mm. farkkutakkiini, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia mennä kiinni kokonaan.

Tyyppi on tosin ollut epäilyttävän rauhallinen. Melkeinpä liian rauhallinen. Kyllä sieltä aina vähän jotain tuntuu, törkkimistä ja tuuppimista, mutta rauhallista noin kaiken kaikkiaan. Annan äiti oli sanonut, että "Ne rauhoittuu juuri ennen…", eli mahtaakohan tämä olla merkki, että pian alkaa tapahtumaan. Tai yyleensä se, että ollaan kalkkiviivoilla muutenkin. Voi olla siis...

Joo, mä maalaan ehkä nyt tota lisäosaa kaapista ja aamulla tota kaappia. Veikkaan, että herään kuitenkin suhteellisen aikaisin. Huomenna voisi käydä myös Ekolossa, kun siellä on KAIKKI -20% alennuksessa. Ja käydä yhtenä kappaleena Ullalla kahvilla. Ja esitellä mahalle kaupunkia.

Työnjako

Näin se menee: Jossainpäin saarivaltakuntaa eräs "viimeisillään" oleva nainen maalaa hoitopöytäkaappia, ja toteaa, että pitänee hakea lisää maalia, mutta eräs mieshenkilö arvioi pikku purkin "ihan hyvin riittävän" ja ylikin vielä jäävän.

Eräs mieshenkilö ei suostu ostamaan kunnon suteja, koska "ei niillä ole niin väliä". Eräs viimeisillään oleva nainen noukkii sudin karvoja kaapin pinnasta ja vaatii parempia, vähän kalliimpia tarjoussuteja. Eräs mieshenkilö suostuu, lopulta. Eräs viimeisillään oleva nainen hakee lisää maalia, koska maali ei todellakaan riittänyt.

Sillä aikaa, kun eräs viimeisillään oleva nainen on maalannut ja kuivatellut [lue: odottanut ja katsellut, kun maali kuivuu] kaappia on eräs mieshenkilö saanut ladattua punaisen Nikkoautonsa. Ja sillä voi ajaa myös sisällä. Ihan hyvin. Joskus vaan hermo menee eikä se edes räjähdä kenekään silmille.

Kuva: täältä

Mahaa ja arvioita

Kuvia tältä aamulta. Nyt onkin sitten jo huikeat 39+4 raskausviikkoa menossa. Ja olo on useimmiten kevyt. Ja ainakin sukkahousut nousee vatsan yli...

Kyllähän sitä sunnuntaina kävelyllä saarivaltakunnasta metrolle oikein tunsi kuinka turvotus kiisi sormiin ja mäissä piti ottaa hiiren askeleita. Mutta jaksoin hyvin koko matkan ja vielä heittää Kaivarin "Hei aurinko paistaa, mennääkö Kaivariin kävelemään" -lenkin. Kuten sadat muutkin.

Ja eilen oli neuvolakin. Seuraava on maanantaina, VAIKKA yleensä LA-päivälle (kuulemma) otetaan aika tai hyvin liki. Ja meidän LA on perjantaina. Oma TH jää lomalle ja siis lopputarkastukset hoitaa ainakin yksi uusi TH, ehkä toinenkin. Noh, ensi viikolla pitäisi olla kaksi aikaa (jos Tyyppiä ei siis kuuluu), mutta on pääsiäinen ja siis tynkäviikko. Samoin siis se seuraava, jos Tyyppiä ei vieläkään näy. Eli en ehkä käy kahta kertaa. Vasta 13. päivälle varataan sitten se poliklinikka-aika, jos Tyyppi ei anna itsestään merkkejä.

No mitä minä neuvolassa hyppäämäänkään, kun ei ole mitään oireilua tai hätää! Jos tarvetta olisi, niin sehän muuttaisi asiaa. Mutta kun ei oikein ole, niin mitä sitä yhteisiä aikoja ja varoja turhaan käyttämään.

Edit: Neuvolan täti sanoi, että turvotus on tosi tavallista ja se voi riippuen päivänajasta vaihdella paikkaa. No aamulla se on mun nenässä ja poskissa. Muina aikoina sufflena ihan ooolouver.

Ja Tyyppikin tulee kun Luonto Äiti katsoo sen parhaaksi. Tai täti-/setä-lääkäri. Jos se nyt siihen menisi.

Eilen eräs kokenut isähenkilö antoi niin minulle kuin Jaakollekin ohjeita. Jakoi kokemuksiaan, oikein tunteella. Kuinka 17 vuotta sitten ei ainakaan isiä huomioitu sitten yh-tää-ään ja heille oli sanottu, että kannattaisi mennä ajelemaan vaikka oikein kuoppaiselle hiekkatielle, kun raskaus oli 3 viikkoa yliajalla. Ja neuvoin Jaakkoa mesoamaan vaan kovaäänisesti Kätlärillä, koska muuten "isät vaan unohdetaan johonkin komeroon istumaan", kuten Kokemuksen Syvä Rintaääni osasi kertoa. Toivottiin sitten kaikki ja arvioitiinkin, että ehkä maailma on muuttunut. Mutta kuulemma kannattaa mesota ja heti soittaa kelloa jos jätetään yksin eikä tiedä mitä tehdä.

Tämä isä ja kaksi muutakin arvioivat eilen, että Tyypin tulo menee yli, koska "ensimmäisillä on vähän semmoinen tapa". Toisaalta taas Tiina arvioi, että koska minulla on tapana olla täsmällinen (ainakin siis useimmiten), niin Tyyppikin tulee viimeistään nyt lauantaina. Toisaalta taas Tyyppi tietää, että sillä on lupa olla esimerkiksi se 12 päivää ihan rauhassa eikä tarvitse edes mennä lähtöselvitykseen. Ihan vähän olen sitä mieltä ettei välttämättä tarvitsisi tulla 13. päivä perjantaina, mutta tietenkin Tyypillä on tilannetajua ja tulee juuri silloin.

Markku-serkku toivoi jo ihan alussa synttärilahjaa itselleen 4. päivälle ja äijällekin tietenkin olisi tosi hyvä lahja, jos Tyyppi tulisi 11. päivä. 16.4. olisi Jalon nimipäivä ja sepä olisikin jalo päivä syntyä, mutta taitaa olla jo vähän liian kaukana...

Maha ja Maire rv 39+1

Koska jotenkin on aina kauhean hankalaa saada Jaakko räpsimään kuin japaneesialainen turisti vatsasta kuvia, niin joskus ne on otettava vain itse. "Aina kaikki pitää tehdä itse". Onneksi Maire on solidaarinen ja valmiina osallistumaan...

"Se on kuin planeetta, radallaan. Se lähestyy ja lähestyy ja käy vain suuremmaksi, ettei pienet koirat enää meinaa mahtua kuvaankaan..."

Tulinpa ajatelleeksi, etten yleensä kovin mielellani esittele naamaani, saati ihoa enemmälti missään, kuvissa varsinkaan. Mutta kun keho on todellakin enemmänkin "astia", niin sillä ei ole niin suurta painoarvoa. Mutten minä biksuissa lähtisi pyörimään korkokengät jalassa vielä televisioonkaan...

"Multa on riistetty vaateostokset!"

Perjantaina siellä H&M:ssä kokeilin yhtä takkia. 50-luvun tyyliset jutut olisivat olleet tosi fantsuja, koska niistä tulee mieleen mm. isotäti-Ailin garderooppi (Aili on sellai kirppu, että sen vaatteita kokeilin joskus tokalla luokalla ja jo silloin ne olivat itselleni kaikin tavoin liian pieniä), vanhat suomipätkät ja muutenkin ne ovat enemmän ladylike.

Voisi olla mukava taas saada kaappiin jotain, mikä olisi audreyhepburnmaista. Sellaista olisi kiva yhdistellä muihin rytkyihin.

Seisoin takki päällä ja Anna vielä sanoi, että: "Toi olisi tosi kiva", katseemme kohtasivat ja todettiin, että kun vatsa lähtee daisarit tulee tilalle eikä nyt osaa yhtään sanoa minkä kokoiset. Eli unohdetaan vappupicnictakin katsominen.

Kiersin odottavien osaston ja totesin, ettei sieltäkään oikein irtoa mitään ja toisekseen LA on ensi perjantaina, niin onko edes järkevää hankkia odotusvaatteita enää. Imppauspaitojakaan ei ollut mitään perussettiä siistimpiä (joita 2 on jo kaapissa), niin tuli vähän sellainen olo, ettei siellä ollut mitään mulle.

Onneksi löysin normipuolelta turkoosit verrarit ja ihanan pehmyn paidan kotivaatteiksi, jotka saavat jäädä odottamaan. Päätin, että ne ovat palkintoni kun palaan laitokselta kotiin. Ennen niitä ei käytetä. Koska laitokselle lähtee mukaan verrarit, jotka saavat jäädä sille reissulle. Niin ja mummohelmet, mutta ei tuohon asukokonaisuuteen, vaan ihan kaikkeen.

Kuva: täältä

Bussissa

Torstaina menimme Töölööseen. Ensin linjabussilla (vie saaristosta metrolle), metrolla ja taas 18 bussilla. Jälleen pysäkille kerääntyi puoli Suomea ja taas me pääsimme (minä, Tyyppi ja Maire) viimeisinä sisään. Ihan sama. Min en jaksa alkaa ryysimään. Jatkuuhan elämä vaikka JOS emme mahtuisikaan kyytiin ja vaikka menisimme viimeisenä sisään. Elämä ei siihen kaadu eikä edes pääty. Joka tapauksessa bussi oli kuin ammuttu täyteen. Mietinpähän vain, että "kai jonkun on osattava antaa tietä, eli olla kohtelias" ja samapa se kuka se on.

Tällä kertaa pääsimme kuitenkin istumaan. Olihan se hiukan ahdasta ja tukalaa, kun vatsa alkaa olla sellainen normikokoinen, sitten syliin 7 kiloa koiruutta ja laukkukin pitäisi saada johonkin ihmisten tieltä (muttei siis sitä lattialle voi laittaa, koska sitä ei A) saa sinne nopsaan taivutettua eikä B) hilattua ylöskään, kun on se vatsa ja on se koira). No saimme annettua punkeajille hyvin tilaa. Tyyppi tuuppi kylkeen, että "Mitäs helevettiä siellä oikein duunataan, kun täältä loppuu tila!?" ja naamalla taisi käydä sellaisia niistäkin johtuvia (plus kuumuus, tuskaisuus, hoh-hoijaisuus) ilmeitä.

Niimpä vastapäätä istunut ikäiseni nainen/tyttölapsi kysyi: "Supisteleeko?", ihan normiäänellä. Hä? "Siis... joo-o, mitä nyt vähän tuntuu". Nuoren naisen/tyttölapsen vieressä istunut mummeli siihen: "Juuu! Hän on AIVAN ihana! Onko hän uros vai naaras?". HÄ?! "Siiis... niin joo, tämä on naaras". Menihän se muutama kiitävä sekuntti ymmärtää, että mummeli tietenkin tarkoitti Mairea.

Sitten vaihdettiin parit kommentit koirien ihanuudesta ja miten mummelillakin on ollut monta koiraa ja miten koirista on iloa. Sitten vastapäätäni istunut nuori nainen/tyttölapsi antoi paikkansa toiselle vanhemmalle rouvalle, joka tiedusteli onko Maire mäyräkoira ja kun hänen tyttärenpojalla on mäyräkoira ja sen nimi on Elli. Ja taas todettiin, että koirat ovat mukavia.

Nousin edeltävällä pysäkillä jo seisomaan (vatsani, laukkuni ja koiran kanssa), että pysäkiltä sisään tulevista mummeleista joku voi käydä istumaan. Siinä kun "jono" odotti väylän selviämistä syvemmälle bussiin ja mm. siis ulosmeno-ovelle takanani oleva nainen tuskastui "PÄÄSTÄKÄÄ MINUT ETEENPÄIN!". Tokihan siinä sitten mentiin kokolailla fiksun näköisesti ihmisten ohi, pujahtaen kuin kirjekuori oven ali. Joillain vain on kiire. Joskus bussin peräosaan.

18 bussista tulee aina jäätyä kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois, koska siellä vaan on niin tiukassa. Niin nytkin. Ja toisaalta mukavampaahan se onkin kävellä loppumatka, ainakin Mairesta ja näillä keleillä itsestäkin. Takaisin keskustaan päätettiin sitten suosiolla ihan kävellä. Kun otin matkaan vielä korin, joka oli Töölööseen viimeksi unohtunut. Olisi tullut vaikeuskerrointa ihan liikaa sen kanssa. Ja hyvä keli oli kävellä, nähtiin Suomisen Esakin ja Maire sai merkitä puoli Töölöötä. Jatkossa kävellään kyllä toiseenkin suuntaan tai mennään sporalla.

Vielä miehistä

Ensinnäkin. Tulosteet löytyivät. Ei tarvi myydä Tyyppiä, asuntoa eikä kaikkea omaisuutta. Siis tulevaisuus on pelastettu. Oma, perheen ja ehkä koko suvun, jos hyvin käy. No joo, leikki sikseen. Tosi huanoa huumoria.

Eilen hermostuttuani tulosteiden takia, halusin takaisin mantereelle. Tietäen ettei tulosteiden takia sinne yksin lähdettäisi keksin, että tehdään jotain, mennään vaikka Antille. Sehän on poikamiehenä vielä sunnuntaihin, ei sillä siis ole mitään tekemistä (tietenkään). Ja mentiin. Annakin otettiin mukaan. Jännällä tavalla minun, Jaakon ja Antin entinen (siis jännästi entinen) työkaveri tuli myös ja vielä Norppakin. Katseltiin tykillä YouTubessa ensin tulevia Eurovisioehdokkaita (Verka Serduchka oli jälleen PARAS) , sitten kaikkia vanhoja musavideoita kuten: Sabrinaa, Janet Jacksonia, Vanilla Icea, Kriss Krossia, Mel & Kimiä... Ennen tehtiin tanssivideotkin ihan erilailla. Paremmin.

Raskaana olevalle naiselle riittää lasillinen mehua vishyllä ohennettuna sekoittamaan pään. Niin ja tietenkin vanhat sketsit. Ensin vähän uudempaa Kummelia ja sitten mm. Pääsiäishanukas! Voi pojat! Yksi ihan absurdi sketsi sai aikanaan minut vakuuttuneeksi siitä, että Kari Heiskanen on vaaan hauska. Ei siis PPP, vaan nim. om. Heiskanen. Ja se oli tuo. Sketsi saattoi toimia yhtenä innoittajana myös minun ja Markku-serkun sketseilyssä.

Ennen kaikkia näitä huumoripläjäyksiä tuntui hetken jopa siltä, että pitää lähteä kotiin kuulostelemaan tunnelmia. Tuli jänniä (ei kivuliaita tai mitään) ja villin tuntuisia tuntemuksia. Vatsan ja alavatsan seudulla. Tyyppi tuuppi myös niin, että Annakin pääsi niitä koettelemaan. Anna kehoitti minua myös siirtymään muovituolille, mutta totesin, että "tää menee kyllä kotivakuutukseen". Tosi törkeää käytöstä vieraalta, mutta kyllähän uusi sohva Antille ja Anullekin varmasti kävisi. Ja kunnon nauraminen ja käkättäminen auttoi erinomaisesti.

No Anna ja minä (tai siis me) lähdimme takaisin saaristoon ja Jaakko jäi poikain kanssa. Menivät sitten kaupungin heteroystävällisimpään homobaariin, eli Kalleen jossa oli kuulemma yksin miesasiakkaita. Sitten Lostarissa Jaakko oli nähnyt erästä tuttua pitkästä aikaan.Tuttu oli kysynyt, että mitä kuuluu, niin Jaakko oli nohevana vastannut: "No mitäs tässä. Ensi viikonloppuna pitäisi tulla yksi kersa". Hehhe heee heee.

Hassua, että isänikin on niin kuulia kun muut jotain tiedustelevat vaikkapa siitä miksi häntä sitten kutsutaan ja sanoo, vaikkapa että: "Sellaset jätkät, jotka räpsii synnytyksessä kuvia ovat vähän säälittäviä", vaikka itse sitten totesi viikkoja aikaisemmin, että laajaobjektilla saisi hyviä otoksia synnytyksestä. Joka on sekin... ihan mielenkiintoista, vaikkakin totta.

Eilen isäni myös sanoi, että hän kyllä lähtisi ihan kenen naisen synnytykseen, koska se olisi vain yleissivistävää. Että: "Jos jossain vinkuintiassa kinttupolulla esimerkiksi joku nainen alkaisin lampaiden keskellä synnyttyämään, niin olisihan se hyvä että edes joku (siis hän vaikkapa) osaisi hoitaa synnytyksen". Niiiii-in. Johon Calle (lausutaan Salle) totesi, että: "Sä olisit ekana vapaaehtoisena puremassa napanuoraa poikki!". Jep, jep.

Miehiä - nuoria ja vanhempia

Tänään suuntasin taas mantereelle. Käkättelemään Suskin kanssa hyville jutuille [lue: vaihdoimme parhaita vanhempiemme... ööö... sanomisia ja tekemisiä] ja muutenkin kuulumisia. Ennen tuota törmäsin erääseen parhaaseen höpöttelytuttavaan, vanhaan opettajaani ja yhteistyökumppaniin. Mieheen, viisikymppiseen. Ja jotkut sanovat ettei miesten kanssa voi lörpötellä!

Porhalsin kahvittelujen jälkeen koetulostelemaan huip-pu-tär-kei-tä juttuja isän toimistolle (jotka unohdinkin sitten Hemppaan ja Maukkaan), missä oli Calle (lausutaan Salle)! EIKÄ! Ja juuri kun Callen naama oli ollut Cityssä. Ei ikinä uskoisi, että Callekin (kuten eräät toisetkin jullit) ovat käyneet jo 55 vuotta Kallessa, eli Kaarle XII:ta. Calle on kuulemma vähän niinkuin isäni toinen lapsi. Totta. Mulla on siis tavallaan vähän niinkuin isoveli.

Pojilla on niin poikain jutut: "Onnea hei ensimmäisen erektion johdosta!". Eeehh-he heee hee! Kiitti, kiitti! (EIKÄ! Taas näitä juttuja. Aina...). Isä ilmoitti taas, että hän opettaa Tyypin puhuttelemaan häntä Kopraksi "Koska kaikki muutkin kutsuu mua Kopraksi -- Niin, no teille kahdelle on suotu erivapauksia..." ja siis Sipa-mummolle, äidilleni ja loppupeleissä aika harva kutsuu isää Kopraksi. No, mutta kuullostaahan se tosi kovikselta, kun sanoo noin. Miehet.

Sitten palaveeraamaan Markku-serkun kanssa ja tekemään tulosteisiin kaikkia huipputärkeitä merkintöjä. Siitä vielä Annan ja tulosteiden kanssa himplailemaan vaatteita kauppoihin. Tulosteiden, jotka ovat siis nyt jossain Hempassa ja Maukassa ja toivottavasti löytyvät.

Kuva: täältä

Kyykkyyn, ylös, kyykkyyn...

Mietin tänään, että mahtoivatko kiinteistöfirman pojat antaa yhtään ylimääräistä pistettä, kun noukin kyykyssä Mairen "cohibat" nurmikolta. Tai ylipäätään saako siitä yhtään ylimääräistä gredittiä, kun mahapystyssä kyykistelee keräämässä biopussiin "tapoloita".

Minulta kyykistely sujuu ihan hyvin. Vietän paljon päivästä aikaa kyykyssä. Lataan pyykkejä, nostelen tavaroita (sukkia ja sen sellaista, kevyttä), kerään "lakupiippuja" ja remuan Mairen kanssa. Ja ihan tarkoituksella kyykistelen, koska minäkin olen sitä mieltä, että siitä voisi olla hyötyä synnytyksessä (kun "lihaksisto on venyteltyä").

Kannelmäen Prismassa ylös nouseminen saaaattoi näyttää painonnostajalta, mutta se johtui huonosta liiketilan hapesta. Pinenllä 'aaaaargh':lla sieltä kuitenkin tultiin ihan puhtaasti ylös.

Nyt me lähdemme Mairen kanssa mantereelle. Let's see miten käy jos on ruuhkaista. Irtoaako istumapaikkaa, eli onko kohteliaita liikenteessä. ;) Niks, naks!

Kuva: täältä

Kaikki kyselee ja mä synnytän

"Oletteko te lähteneet jo synnyttämään?", eikun me ei olla. Tuntuuko supistuksia, milloin se syntyy... ja mitä kaikkea. Siis kun ei ole mitään tästä meidän raskaudesta poikkeavaa. Ei oireita oikein nimeksikään. Välillä Tyyppi venyttelee, fudii kylkeen, kutittelee toista kylkeä. Täts it.

Ja kun kyselyjen tahti tihenee ja alkaa muodostua melko tiiviiksi ringiksi, niin tulee sellainen olo, että Tyypin pitäisi jo tulla. Vaikkei siis edes oikeasti pitäisi. Ei olla lähelläkään sitä, että olisi sen suhteen kiire. Siis kaksi viikkoa on ihan rauhassa aikaa ennenkuin joku pätevöitynyt henkilö alottaisi painostuksen. Kuten siis lääkäri.

Olo ei ole tukala kuin joskus istuessa ja autoa ajaessa, mutta se johtuu lähinnä näistä housuista. Ne vähän kirraa istuessa.

"Kohta se syntyy, kohta sä synnytät, kohta se syntyy, millon sä oikein synnytät, milloin se syntyy..?" alkaa olla sellainen mantranomainen ääni joka kuuluu jokaisen suusta ja joka kulman takaa. Voimistuen vain, vähän niinka pelottavassa elokuvassa.

Itse en tiedosta asiaa yhtä voimakaasti. Toki olen selvillä siitä tosiseikasta, että Tyypin on tultava ulkomaailmaan, mutta jotenkin se vain on... hassua. Että Minä synnytän. Hyvinkin pian vielä. Asia joka on aina tuntunut sellaiselta "sitten joskus, jonain päivänä" -tyyppiseltä skenaariolta.

Ja se, että kaikki ihmiset (paitsi eilienit ja kone kloonatut) joku on synnyttänyt. Kaikki ihmiset ovat sikiöitä, joista on kehittynyt vauvoja ja lopulta juuri sellaisia ihmisiä kuin kustakin nyt on. Omia persooniaan. Outoa.

Ei voida sanoa, että pelkäisin tai kavahtaisin tätä synnytysosiota, mutta se tuntuu niin omituiselta. Kuin olisi Homer Simpsonina lähdössä Kuuhun. Juuri minä (kuten kovin moni muukin) synnytän, toisen ihmisen ja vielä seuraavien viikkojen aikana. O-Ou! Outoa. Kummallista ja kuitenkin luonnollista.

Kyselyihin on hassua vastata, koska eihän sitä itsekkään tiedä milloin Tyyppi tulee. Mahtaako Tyyppikään tietää. Enkä ole lainkaan varma, että tahtoisinkaan tietää etukäteen. Mielenkiinnolla sitä odottaa (varsinkin kun kysellään, niin sitä ajattelee useammin itsekin asiaa) milloin homma polkaistaan käyntiin, eli synnytys alkaa. Missä, minä vuorokaudenaikana ja miten kaikki käy. Minulla ei ole mITÄÄN ajatusta tai kuvaa päässäni miten näkisin sen menevän.

Vaikka koetan miettiä, niin kun en voi tietää eikä kokemusta ole, niin päässä on ihan blancoa. Sama koskee Tyyppiä. Minä en osaa ...muodostaa mielikuvaa siitä onko Tyyppi tyttö vaiko poika, iso, pieni... Se on ajatuksissa sellainen lapsi, vähän utuinen ja sumuinen. Ellei suorastaan turvotusta. Vähän huolestuttaisi jos Tyyppi olisi eniten Mairen näköinen...

Kultapossut ja kerho

Tästä eteenpäin aina ensi vuoden helmikuun johonkin päivään saakka syntyvät lapsukaiset ovat kiinalaisessa horoskoopissa siis sikoja. Ja tällä kertaa kultaisia sellaisia, röh röhejä. sitten 60 vuoteen.

Mietimpä siis sitäkin, että kuten äitinsä Tyyppikin voisi liittyä Kultapossukerhoon. Sillä säästämään voisi olla hyvä oppia ja monesti tulee olemaan sellainen tilanne ettei Tyyppi tarvitse tavaraa lahjaksi tai muutoinkaan. Eniten ehkä yhteistä aikaa ja yhdessä tekemistä niin meidän kuin monien muidenkin kanssa. Tosin kuitenkin esille nostetaan varmastikin sekin kiusallinen kysymys, että: "Mitäs Tyyppi tarvitsis/haluaisi lahjaksi?". Raha on kyllä vähän tylsää, mutta jos sitä säästäisi Tyyppi vaikka... Mistä sitä tietää mitä 15 vuoden päästä koulutuskin maksaa.

No sittenhän minä mietin sitä, että onko Sampo pankilla mitään juhlavuoden erikoisjäsenyyttä. Siis kun kerran 60 vuoteen syntyy oikeita kultaisia sikoja, siis possuja (koska siat on vauvoina possuja), niin KAI nyt Sampo pankilla jokin erikoisjuttu, -kampanja on! Herran jestas. Joku "erikoiskultapossuleima" tai jotain espesiaaal!

Pitää varmaan kysyä, siis eikun ehdottaa!

Kuva: täältä

Vedenpaisumuksesta

Eilen mietimme SSK-SKK:n toisen jäsenen kanssa (ja kaksi muuta komppasivat), että missä kaikkialla lapsivedet voisivat tulla ja mitä JOS ne tulisivat esim. Stockalla. TAI mitä jos synnytys lähtisi kovalla vauhdilla käyntiin esim. Stockalla?! Saisiko vaikkapa Tyyppi jonkun erikoiskanta-asiakaskortin, JOS syntyi Stockan vessaan?! Onko kukaan synnyttänyt Stockalla?!

Helsingin kaupunki antaa vuoden ensimmäiselle lapselle pesukoneen, Jude (lausutaan: Juuuud) osasi kertoa. Jude on asiantuntijoitunut raskaus- ja synnytysasioissa. Mutta mitä jos on jo tosi hyvä pesukone? No, ainahan sen toisen voisi myydä. Millaisen koneen Helsingin kaupunki muuten antaa? Voisiko sitten taas toisaalta ottaa kuivausrummun, jos on se pesukone jo valmiiksi? Paljon ilmassa olevia kysymyksiä.

Mutta mitä JOS lapsivedet tulevat kovalla humpsauksella?! Ja vaikka siellä Stockalla. Mitäs sitten?! Olisiko henkilökunta henkisesti valmiustilassa? Mitä siinä pitää tehdä? Ottaa yhteys Info-pisteeseen? Koska en minä tiedä. Olenhan toki pyörtynyt kerran Stockalla, mutta olin vintti pimeänä enkä tiedä mistä kaikki vartijat tulivat. Pitääkö jäädä paikoilleen ja huutaa: "Myyjä! MYYJÄ! Neiti hyvä tarvittaisiin moppia ja..."

Tilataanko sitten taksi, ambulanssi vai jäädäänkö Stockalle köpöttelemään ja odottamaan että supistuksia on tullut säännöllisesti 5 minuutin välein kaksi tuntia?! Jos Haikaranpesästäkin sanottiin ettei tarvitse sitten pitää mitään kovaa kiirettä sinne.

No ensiksi varmastikin diskreetisti huikkaisin myyjän, sitten soittaisin Haikaranpesään ja sitten isälle, joka on aivan Stockan välittömässä läheisyydessä töissä. Sitten riippuen mikä olisi "tuomio" Haikiksesta soittaisin Jaakolle ja antaisin ohjeet.

Mutta mitä JOS ja KUN koko alaosa asusta olisi IHAN märkä?! Pitäisi varmasti hankkia jotain kuivaa päälle...

Ai kauhee! Mitä JOS EI olisi Stockalla?! Vaan vaikka matkalla saaristosta mantereelle. Esim. bussissa tai kävellen puolimatkassa. Tai metrossa, keskellä Kulosaarensiltaa. No sitten voisi vain soittaa Metron hätänumeroon. Kuten mummoni tapaa sanoa: "mitä Ne ihmisetkin ajattelee".

SSK-SKK - clousure

Eilen vietimme viimeistä SSK-SKK:n virallista kokousta. Loppuyhteenvedot, tällä kertaa vain kahdella aiheella (normaalin kolmen sijaan): Tänään ja SSK-SKK.

En ollutkaan muistanut miksi ja mihin tarkoitukseen SSK-SKK päätettiin perustaa. Koska... sillä ei ole ollut enää pitkään aikaan väliä. On ollut vain mukava kerääntyä, höpötellä, vaihtaa kuulumisia, asioita, juoda teetä ja nauttia herkullisuuksia, kirjoittaa ja höpötellä lisää. SSK-SKK on ollut vähän niinkuin harrastus, muttei kuitenkaan, koska se on on puolisalainen (tavallaan) kerho.

Mutta tosiaan. Olemme dokumentoineet ehkä jokseenkin merkittäviäkin asioita kirjoituksiimme Tyypin ja Bebiksen (toisen SSK-SKK:n jäsenen syntyvän vauvan siis) odotuksien ajalta. Onhan se näille kahdellekin mukava muisto ja hyvää ajankuvaa.

Meidän täytyisi vielä tavata jatkossakin (sitä ei ehkä votaisi edes välttää), siis kun kaikki SSK-SKK:n jäsenet ovat ...irrallaan paikalla, eivätkä toisten sisällä. Ihan vaikka vain lukemaan mitä olemme kirjoittaneet.

Suosittelen jokaiselle omaa SSK-SKK:ta, sillä se tekee hyvää.

Neuvola rv 38+3

Eilen ihan aamusta menimme pitkästä aikaa yhdessä Jaakon kanssa neuvolaan. Siis ihan muuten vain, että Jaakkokin kuulisi Tyypin sydänäänet. Koska se voisi olla Jaakosta mukavaa, ajattelin. Niimpä pakotin miehen mukaan.

Eipä siellä mitään ihmeellistä. Turvotus jatkuu (kuten kuulemma joillain, etenkin näin loppumetreillä), verenpaineet hyvät 119/78 ja hemoglobiinikin 143. Jaakko kyseli kauanko Tyyppi on sitten neuvolan piirissä ja kuinka usein siellä käydään ja minä siitä että raskaus menee yli arvioidun lasketun ajan.

Ensinnäkin yli jos menee niin lasketusta ajasta 12 päivän päähän varataan poliklikka-aika, eikä sekään tarkoita, että synnytys käynnistettäisiin. Jos kaikki on ok (äidin arvot jne.) eikä vauva ole jättiläinen, niin ei ole edes mitään syytä. Mutta sitä en muista milloin se sitten käynnistettäisiin. Jos sinne asti mennään, niin eiköhän sekin selviä.

Saaristossakin ensimmäisenä on neuvolan kotikäynti. Eihän sinne meiltä mikään matka ole, mutta varmasti osataan arvostaa tuotakin käytäntöä. Sitten oli jotenkin niitä neuvolassa juoksuja (kerran viikossa?) ja 6. viikolla lääkärin tarkastus. Sitten kuukausittain ja 6. kuukauden jälkeen kait kahden kuukauden välein ja sitten 1,5 vuoden jälkeen aina synttäritarkastukset. Aina kouluikään asti. KAI. Kyllä nuokin selvinnee. Ja kait sitä jonkun kerran joutuu juoksemaan muissakin asioissa lääkärissä. Ei tietenkään usein, ai houp.

Tajusin eilen, kun katsottiin uutta neuvola-aikaa, että laskettu aika on ensiviikon perjantai! Jaakonkin ilme oli hämmästynyt. Nyt jo?! Mittäää..?! Tosin oma arvioni on, ettei Tyyppi silloin vielä tule eikä lauantainakaan. Jos seuraavalla viikollakaan. Ei mitään kiirettä. Mitä sitä hötkyilemään. Kiirettä riittää sitten ihan kylliksi koko loppu elämän. Valitettavasti.

Harrastuksia lapselle?

Lapsella, ihmisellä pitää olla harrastuksia. Jotka ovat mieleisiä, ehkäpä kehittäviä ja arkeen jotain mukavaa tuovia. Niissä ei tarvitse olla huippuosaaja, mutta on hyvä olla jotain tekemistä mistä nauttii, saa sisältöä ja kokemuksia.

Koska aivan pieni lapsi ei oikeastaan pääse valitsemaan harrastuksiaan kuten isompi (johtuen suhteellisen kapeasta maailman ja vaihtoehtojen tuntemuksestaan). Niin mihin harrastuksiin Minä työntäisin lapseni?

Minä ja siis Jaakkokin olemme soittaneet vuosia nokkahuilua. Laihoin tuloksin. Puista, kahta eri mallista Choroi-huilua. Omani ovat tallessa. Tosin nk. kieli puuttuu molemmista, samoin puhdistustikut ja kotelot. Koteloiden ympärille teimme myös käsitöissä virkaten kirjavat päällyset.

Olen miettinyt useinkin, että miten minä (suhteellisen käsipäivää musiikin suhteen) voisin olla mahdolliselle tulevalle jälkikatraalle tukena esim. musiikkiharrastuksessa. Asiaa ei ole kovasti tarvinnut miettiä, koska tässä kohtaa sysään mielessäni jo paljon Vapun varaan, joka sentään on asiantuntija. Oikea muusikko ja musikaalista sukua.

Torstain jazzkeikalla löin jo lähes lukkoon, että ksylofonista aloitetaan ja/tai rummuista. Sitten mielessäni vilahti tietoisuus siitä, että asumme kerrostalossa. Nooo... Joka kerrostalossa asuu, se ...siellä asuu. Pitääkö muuttaa omakotitaloon? Mutta herranjestas! Eiväthän kaikki Sibiksessä opiskelevat maailmallakin tunnustetut lahjakkuudet ole asuneet omakotitalossa (paitsi Vappu)!!

No sitten homma ja mopo lähtivät taas käsistä ja viihdytin itseäni ajatuksella kuinka muutaman vuoden päästä voisi laittaa rappuun oheisen tyyppisen lapun. Sillä musiikkiharrastukset, kuulema, tulisi aloittaa kolmivuotiaana VIIMEISTÄÄN. Sitten se onkin yhtä alamäkeä. Kehitys. Ja minä kun luulin, että alamäki alkoi vasta kun täytti 23...

Ja tuosta lapusta taas vuosi - pari, niin voisi laittaa toisen. Otsikolla: On tullut aika valita X:lle kulttuuriharrastus, mikä teistä olisi sopivin: A) Steppi B) joddlaus C) kurkkulaulanta D) runonlausunta...

Liikunnalliseen ja mm. kordinaatiota kehittävään harrastukseenkin olen suonut voimavaroja. Ehkäpä näin saaristossa olisi hyvä osata ainakin uida, hyvin. Toisekseen joku jollakerho joskus hieman isompana voisi olla yleishyödyllinen (oppisi navigaatiota, ilmansuuntia...) ja seikkailullinenkin. Niin tytölle kuin pojalle. Jos Tyyppi on yhtään kuten vanhempansa, niin sirkuskoulu voisi olla hyvä. Lähinnä ajattelen sitä alalajien määrää ja luovaa hulluttelua. Kärsimättömyys kun saattaa iskeä ja nk. mahdottomuushepulit. Tässä kohtaa odotan vain, että Inni ja Sasu perustavat sen sirkuskoulun, kuten olen ehdottanut.

Sitten jossain vaiheessa Tyyppikin alkaa itse valitsemaan mitä harrastaa ja harrastaako mitään mitä me olisimme valinneet, tulleet edes ajatelleeksi. Sitten pitää vain sopeutua ja ottaa selvää vaikkapa... mitä se sitten ikinä mahtaa ollakaan.

Jatsia

Eilen jaksoin jopa ajatella, että puolikymmnen jälkeen olisi jotain kodin ulkopuolista ohjelmaa. Oikein mantereen puolella. Enkä edes tiennyt, että mitä. Siis että jazzia, mutta millaista jazzia. Hyvää vaiko jotain taidelirutus...peetä.

Time Barissa oli Marzi Nyman, Arttu Takalo ja Jaska Lukkarinen sekä näimme vierailevana tähtenä saksofonin historiasta valoittaneen musiikkipiirien kehonrakentajan. Kuivahuumori on usein kaikista parasta.

Onneksi pääsin istumaan nahkatuoleille. Siinäkin meinasi olo käydä välillä tukalaksi, vaikka valua pystyi kuitenkin enemmän kuin esim. jakkaratöttöröpalleilla.

Time Bar, Aikatalossa (siis se talo missä on leffateatteri Bristol) on savuton, pieni ja ihan tosi jees. En tiedä kuulunko hoteimpaan kohderyhmään, kun kiellettyihin juomiin kuuluvat solisoli ja kivennäisvedetkin, että noin mikä on kraanaveden kate?!

Jaakko oli erityisen tyytyväinen, että Tyypin hetkeen viimeinen livekeikka oli näin hyvää musiikkia. Kun saattaa mennä hetki, kuukausia ettei Tyyppi saa livenä kuulla kuin Mairen Larin Paraske -tuotantoa...

Mietin keikan aikana ja juotuani yhden kielletyn solisolin, yhden kivennäisveden ja laseja kraanavettä, että:

- Vibrafoni on tosi villivehje. Koulun musiikintunneilla en koskaan osannut muodostaa sillä mitään tolkullista, mutta fiilistelyyn se oli paras.

- Tyypille voisi hankkia alkuun ksylofonin. Vai myös rummut?!

- Mitä jos multa tuleekin NYT täällä lapsivedet?!

Arttu Takalo, mies jonka minäkin muistan kymmenen vuoden takaa Ateljee baarista (kyllä olen hengaillut Sibis yms. musikaalisesti lahjakkaiden kantakuppilassa), huitoo vibristä aivan tolkuttoman hyvin. Mutta siis kokoonpano oli kyllä ihan timanttisen tiukka. Minä en ole hyvä rytmisoittimissa. Siksi rumpuosuudetkin olivat vaan ihan kamalan mykistäviä.

Tyyppiä ei tuntunut häiritsevän. Välillä sitä vähän ilmeisesti venyteltiin ja otettiin parempi kuunteluasento ja yhdessä vaiheessa tuntui jotain ...ehkä vain sattumalta se tuntui kuin Tyyppi naputtaisi jalalla tahtia.

Mutta puolenyön aikaan kurpitsa vaunut alkoivat polttaa alla. Oli päästävä kotiin. Nyt pitänee hankkia vain jostain jotenkin eilisen oloista musiikkituotantoa. Kun kerran Tyyppi oli keikallakin. Ja tuntui pitävän. Mielummin meidän tuleva perhe kuuntelee sitä kuin Fröbelipalikoita, saati Mikko Alataloa.

Kuvat: täältä, täältä ja täältä

Nimitysjuhlaa

Eih. Ihan älytöntä. Kamalaa. Ketä kutsutaan? No... kaikki jotka pitää. No ketkä kaikki pitää kutsua? Nooo... Siinäpä se.

Onneksi äiti ei halua, että kaikki sen serkut kutsutaan. Niitähän ei ole kuin mitä... viisikymmentä? Paljon kuitenkin. Mutta esim. isotätejä on vaikempi olla kutsumatta. Yleensäkin mukavia ihmisiä. Ja isotäditkin on mukavia.

No ketä ystäviä voisi jättää kutsumatta? Kun kerran kyse on tupajuhlista (siis tupla, mutta kun kerran on kuullut väärin, niin...) on vähän perustelematonta jättää joitain kutsumatta.

Olen käynyt kutsuttavien listaa läpi, kysynyt äidiltä että "onko tässä nyt KAIKKI?", samoin isältä (jota ei lainkaan kiinnostanut). Jaakonkin sain miettimään, että ketä pyydetään TAI pitäisi pyytää. Ja siis jollain kestää miettiä... Jos kutsutaan joku, niin avecihan se kutsun pitää olla. Ehkä. Eih. No entäs jos koko perhe on vähän niinka tuttuja/ystäviä/sukulaisia? No silloin kutsutaan tietty kaikki. Puuuuh... (Mutta niinka hyvällä.)

Noh... Sehän lisää päälukua, mutta tietenkin myös tuo hyvää pöhinää. Lapsilla on sellainen taipumus. Pitää välitöntä tunnelmaa yllä. Kun siis me olemme ajatelleet mennä aika non-alkkomahoolilinjalla, eli OPM (Oma Pullo Mukaan) meisingillä. Niin ei sitten aikuiset "pysty" siihen nk. välittömään tunnelmaan samalla tavalla, kaikki.

On-nek-si löysin Martha Stewartin saitin...

Kuva: täältä

Isotäti

Tänään oli isotäti Helsingissä. Ruttuapinaa (kaikella rakkaudella) on mukava tavata. Onhan se megarasittava (kukapa tästä porukasta ei olisi), mutta sille voi sen myös sanoa ja sitten yhdessä irvistellään sekä heristellään nyrkkiä (ja Se aloittaa sen aina ekana)...

A: "Ethän sä ole edes yhtään paksuna!"
H: "Hauska nähdä suakin Ruttuapina!"

Sitten kun Tyyppi syntyy Aili tulee Lillyn (bestiksensä) kanssa Helsinkiin taas (Tukholmasta), mutta vasta nimenantoon. "Mitään nimettömiä lapsia tulla katsomaan!". No turha sitä olisi tulla kahta kertaa lyhyessä ajassa. Ja Ruttuapina rakastaa juhlia, missä pääsee kertomaan kaikkia juttuja, uusille ihmisille.

"Etkä sä ole edes tarpeeksi lihava! Mikset sä ole lihavampi?!" No itse en lähtisi ihan liioittelemaan. Mä mikään neiti Kesäheinä ole. En kovassakaan tuulessa kaadu tai jalat irtoa maasta. Kun on jo 41+ kenkä.

Aili on isänäidin puolelta suvun vanhin. Ja muistaa 90-vuoden ajalta paljonkin hyviä juttuja. Se on vähän skandaalikäryinen, mutta aina herkullisempia juttuja se on kertonut. Muut ovat yrittäneet peitellä, juuri ns. hyviä juttuja. Minäkin tunnen (juttujen perusteella) 20–30-lukujen Lappeenrannan paremmin kuin nykyisen. Kaikki ne "miljoona kertaa kuullut" jutut pitäisi saada taltioitua. Ennen kuin on myöhäistä.

Ihan että Tyyppikin tietäisi sitten isompana mistä on kotoisin. Sillä on se mielenkiintoista. Toisekseen se on historiaa. Se ei yllä koulukirjoihin, mutta on kuitenkin tärkeää ja sille olisi oma tehtävänsä olemassa. Hyviä tarinoita ja ajankuvia. Kuinka Maire-isotäti juoksi pienenä (sekään mikään pieni koskaan ole ollut) pitkin Lappeenrannan katuja neekerityttönä "kaislahameessa", koska olisi halunnut olla pidempään neekerityttö (n-sana joo-o, mutta niin se tarinassa menee) tai kuinka Aili matkusti sodan aikana jäniksenä Viipuriin isäänsä tapaamaan tai kuinka... No ei ehkä kerrotakaan.

Siis niinka hä?!

"Hannaa kuitenkin jännittää." Siis mikä?! Ihan ensimmäinen ajatus, joka tulee kun Jaakon vanhat työkaverit juttelevat Jaakon kanssa MegaStoressa. Jäbät (kun eivät ole enää poikia eivät oikein... niin), jotka minäkin ihan tunnen jutustelevat kuulumisia Jaakon kanssa, mutta itse nyt jaksa jutella [lue: kertoa omia hyviä juttujani, kun ne tippuu kyydistä kuitenkin ja joudun lopettamaan sanoihin: "no siis jooo, te ette nyt vaan tajua"].

Ja sitten kuulen sivukorvalla (joka on luonnostaan höröllä), että nimeni mainitaan. "Mua mikään jännitä!", kuulen sanovani ennenkuin edes ymmärrän mihin asiayhteyteen koko kommentti liittyy. Ja kato, ylläri: synnytykseen. "No Jaakko ainakin kannetaan tajuttomana ulos... kieh, kieh, kieh...". Mielummin siis niin päin, jos multa kysytään.

Edelleen jos joku kysyy erityisen painottavasti "kuinka SÄ olet voinut?", niin menen vähän hämilleni. "Jooooo... Siiis ihan hyvin. (hiljaisuutta) Kiitos kysymästä" ja päässä ääni kysyy: "Miksi toi kysyy tota tolleen? Olenko mä ollut jotenkin ...erityisen ei-hyvinvoiva?!". Eli olen edelleen vähän niinka pihalla tästä olotilastani.

Tai kun ährystän mäkeä ylös, niin teki mieli taas kysyä vastaantulevalta parrankasvua harjoittelevalta juipilta, että: "Mitä?! Jaksatko sä aina joka mäen nousta ylös kuin aropupu?!", kunnes tajuan että ennen edellistä mutkaa olen ns. ojentautunut kuin Sirkus Finlandian neiti Gaselli sitomaan kengän nauhojani ja paitani on noussut ylös, paljastaen upean yhdistelmän kaksia päällekkäin puettuja sukkahousuja...

Päivällä yli ja muita veikkauksia

Äitini on ollut alusta saakka varma, että Tyyppi on poika. Kerran on suostunut myöntämään, että "voihan se tietenkin olla tyttökin". Jaakon äiti toivoo taas tyttöä, kun "poikia on niin paljon", siis heillä suvussa. Meillä on nimiä molemmille, että sen puoleen saa tulla kumpi vain.

Jaakollahan on selkeä mielipide, pitkälti sama kuin Arguksella: "Se on fifty-fifty kumpi sieltä tulee", totta. Itse en osaa edes arvata. Parina yönä olen nähnyt unta, että se on tyttö, koska toisessa sanoin äidille: "Kato nyt, se oli sitten tyttö!" ja toisessa Tyyppiä kutsuttiin yhden isotädin nimellä. Mutta sitten on ollut unia, missä en ole tiennyt kummasta on kyse tai se ei ole vain selvinnyt. Isiemme arvailuja kukaan ei ole tullut edes kysyneeksi... :/

Mutta nyt äitini on varma, että Tyypin tulo menee päivällä yli LA:n. Siis koska minäkin tulin ja Vilma-serkkunikin. Niii-in. Näin se homma menee. Minua ei lainkaan haittaisi, vaikka menisikin yli. Tässä mikään kiire ole. Eikä tuskainen olo.

En siis aio tehdä ulkoistamista edesauttavia lenkkejä enkä kirmata hyppimään tvistiä auringon sulattamalle pihalle. Ihan muuten vaan, hapensaanti mielessä kylläkin lähdetään taas kohta mannerta kohti Maire "Mahdoton Ensimmäinen Suuren" kanssa. Tai sitten ei, kun tuollahan on jo pimeys laskeutunut. Ja jo kerran siellä tänään käytiin. Mantereella siis.

Kiira-serkun Venla veikkaa, että Tyyppi, siis vauva on pienen pieni, mutta Kiirasta se saisi olla noin 3 ja puoli kiloa. Minä kannattaisin pitkälle sitä kolmea kiloa, eli olisin Venlan kanssa samoilla linjoilla, mutta taitaa olla toiveajattelua...

Laskeutuminen aloitettu

Aamulla oli taas neuvola. Kaikki arvot kohillaan eikä mitään virtsistulehduksia.

Paikalla oli taas harjoittelija. Se on jännittävää olla mukana siinä, kun toinen perehtyy työhönsä. Siis hyvällä tapaa. Verenpaineita ei pyöristellä turhia ja muutenkin kaikki mitataan ajan kanssa.


Vatsa ei ollut kasvanut viime viikosta, samat 34 senttiä. Ja syykin on melko luonnollinen: Tyypin pää alkaa olla aika kiinteästi paikoillaan. Eli laskeutunut jo jonkin verran lähtökuoppaan.

Ja siitähän sitten heräsi muutama ajatus:

• Mitä kaikkea on kesken?
- Kaapin maalaus
- Tyypin jeesussänkyn suojus (äiti tosin varmaan jo tehnyt senkin)
- Henkinen sopeutuminen...

• Mitä kaikkea pitäisi NYT tehdä?
- Markku-serkun ja mun projektin kamat originaalikuntoon
- Pari työjuttua
- Ja sitten jotain, mutta mitä?!
- Siivota kotona

• Onko jotain mitä olen unohtanut?
- Varmasti on, mutta kuinka paljon?

Ja sitten kaikkea sellaista kuin: "Eih! O-Ouu! Jaakolla ei ole niitä speedoja vieläkään! Onks tää viikko hyvä synnyttää? Mitä on ensi viikolla? Onhan mulla ollutkin vatsa sekaisin tässä... no vähän. Mitä jos mulle ei tule supistuksia? Vitsit jos se syntyy viikonloppuna (ei saada istukkaverta luovutettua SPR:lle), mutta olisihan se kiva jos se olisi ns. sunnuntailapsi, niinku mäkin..."

Jaakko otti viimeisimmät infot ihan rauhassa vastaan, mutta suhtautui täpäkästi siihen, että se pensseli siis pitää hankkia. Mutsi, siis muama antoilistan:

- Varaa taksirahaa jääkaapinoveen (vaikka olisi kortteja ja kortteja)
- Taksilla on mentävä, kun Kätlärin "lähellä" ei ole kuitenkaan pysäköintipaikkoja (varsinkaan päiväsaikaan)
- Laita Haikaranpesän puhelinnumero myös jääkaapinoveen (vaikka se olisi puhelimessa ja puhelimessa)
- Heti pitää soittaa, kun lähdetään Kätlärille, että tulevat hakemaan Mairen
- Ja sitten oli vielä jotain, mitä en muista.

Vaikka minullahan ei ole mikään kiire Tyypin tulemisen kanssa, niin tavallaan tuollainen pikku vihje siitä, että sekin aika lähestyy aiheuttaa omituisia tunnetiloja. Jännitystä, pakokauhua, sekopäisyyttä, hykertelyä... Ihan sekaisin ja päällekäin. "Tulis, ei tulis, tulis, ei tulis, tulis, ei tulis, tulis vaan, eikun ei vielä, ekun jooo-o, eikun ei nyt vielä..."

Jos mutanttininjakilpikonna...

...olisi tyttökilpikonna ja raskaana, niin se varppina (varmasti) olisi juuri näin sulavaliikkeinen stillkuvissa. Plus tietenkin silläkin olisi mätsäävästi paita ja sukat.

OMG! Nyt on raskausviikkoja kasassa 37+2, mikäli uskon neuvolakorttia ja osaan lisätä TH:n merkintään kuusi päivää. Jopa tähän minun tulisi pystyä. Ihan varmoja ei voida olla. ÄÄäääääÄÄääÄäää! Liian hapokasta - Ei pysty.

John kysyi, että ollaanko me ajateltu jo nimiä. Siis joooo-o. Jaakko tosin ei suostu sanomaan mitään ennenkuin näkee Tyypin. "Sitten vasta, kun lopullinen tuote on nähty, voi sanoa mikä sen nimeksi tulee". Tätä menoa "valmistuote" on nähtävillä ihan pian. Liian pian?!

Tutusta tuli isoisä aamuyöstä (tai eilen aamuyöstä, mä menin ihan shokkiin, koska minulla ja synnyttäneellä oli "ihan lähekkäin" lasketut ajat). Onnea Erkille! Äiti vain odottaa, milloin itse pääsee jakelemaan strategisiamittoja... Ei IHAN vielä. Maltetaan nyt. Kuten sanonta kuuluu: kärsivällisyys on hyve.

Milloin, missä ja ketä?

Tänään lepopäivän kunniaksi ja koska aivot eivät älykkäämpäänkään pystyneet, mietimme lukihäröisten tupajuhlia, eli tuplajuhliamme.

Niin, mehän vietämme Tyypin nimityspileitä ja maistraatissa piipahtamista samalla iskulla.

Milloin? Missä ja ketä kutsutaan? Niin ja se tärkein mitä tarjoillaan? Jotain paikan henkeen sopivaa... Eikä me olla vuokraamassa Aino Actén -huvilaa. Ja jotenkin jotain mikä olisi meistä hyvääää. Ja siis muutenkin kokonaisuutta kannatteleva.

Vahvimmiksi suosikeiksi nousivat lihapiirakka nakilla/makkaralla ja trippimehu. Jaakko haluaisi keittoa, mutta Anna ja minä kallistuimme siihen että siihen ei jaksaisi ryhtyä. "Sitten sitä läikkyy ympäriinsä". Jotain seiskytlukulaista tai DDR:läistä. No, melko puritaanista on kuitenkin tiedossa. Ja saaristossa. Jos ei muualla, niin grillikauden avajaiset tossa meidän pihalla. Santahaminasta saataisiin ehkä suhteilla soppatykki...

Erikoisuutena Jaakko ehdotti, että pitäisi tehdä joku lista, että ketä kutsutaan. Niin siis sen ehkä. Mun on ihan päivitystä vaille valmis. Ollut jo jotain... viisi kuukautta.

Sitten siirrytäänkin kutsukorttien suunnitteluun sekä kaiken oheismateriaalin. Tietenkin niidenkin fiuvikseen (fiilikseen, tunnelmaan) vaikuttaa se missä kemutukset pidetään. Ja milloin. Annan ehdotus olisi vappuaatto. Ihan oookooo... Teemaksi joku "vappu-juhannus-uusivuosi". Ja lapsille naamiaiset, mutta vaarana on että itse olisin ainoa joka pukeutuisi.

poika, tyttö, tyttöpoika...

Eilen Permulassa tehtiin sormustesti. Miten se tulos sitten taas menikään? Ehkä enemmän se viittasi tyttöön kuin poikaan...

Mutta ehkä siellä on feminiinisen puolensa kanssa sinut oleva poika, joka voi pukeutua siis myös aikuisena vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja itkeä puolijulkisesti TAI poikamainen tyttö, joka haluaa alkaa ajaa rallia (jota kannattaakin sitten vain äijä)... TAI Tyyppi kuuluu niihin muutamiin syntyviin, joiden sukupuoli ei ole selvä.

Kuten Argus sen sanoi: "Tässä on nyt fifty-fifty mahdollisuus, että se on jompikumpi".

Myllynkivistä ja menemisistä

Eräs Pikkumyy miettii, että pääsekö enää koskaan mihinkään (matkustamaan, telttailemaan, festareille...) tai mahtuuko vaatteisiinsa takaisin.

Minä olen miettinyt lähinnä, että miten pitää oppia organiseeraamaan vaikkapa kaupungille lähtö ja pidetäänkö turvakaukalo aina vaan autossa vaiko pitäisikö sen olla kotosalla. JOS se olisi aina autossa, niin Tyypin kanssa voitaisiin extemporee lähteä kaupungille ja päästäisiin Jaakon kyydissä sitten takaisin. JOS turvakaukalo olisi aina kotona, niin voitaisiin hypätä vaikka isäni mukaan (isäni on tunnettu spontaaneista muuveistaan). Vaikeaa.

Ja kannattaako kaupungille lähteä sitten hyökkisten (vaunujen) kanssa vaiko miten olisi kantoliina? Ja siis milloin hyökkikset ja milloin liina? Koska hyökkikset eivät ehkä kylläkään mahdu taas äidin autoon... Niin eivätkä isänkään (joka on tunnettu myös takaluukkunsa mielenkiintoisesta... tilasta).

Sillä ulkkomaille nyt pitää lähteä jo kesäkuun alussa. Tosin ihan verryttelytunnelmissa. Tukholmaan nimittäin. Isotäti täyttää 90 ja aikoo pitää pileet. Minä vaan vihaaaaaaan (hate hate hate) Ruotsinlaivoja. Ehkä sitä ei sitten Tyypin kanssa edes huomaa ja kaikki on niiiiin jännittävää, että laivalla olokin tuntuu ihan ...seikkailulta.

Meistä lapset eivät olle myllynkiviä nilkassa. Koska mekään emme olleet. Molempien perheet ovat menneet siellä sekä täällä ja usein myös olemattomilla varoitusajoilla, kotimaassa kuin ulkkomaillakin. Sitä on vain lähdetty ja tultu takaisin ja siinä välissä käyty jossain.

Minä taisin olla noin reilun vuoden, kun lähdimme isän ja äidin kanssa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalle. Eikä siitä ole muuta tramaattista kerrottavaa kuin, että sain auringonpistoksen. Kun hetken on ilman hattua niin... Olenkin varautunut Tyypin kanssa siihen, että sillä on KOKO ajan hattu päässä, koska isälleni on tunnetusti jäänyt tuosta tapahtuneesta trauma ja onkin ihan borsamiehiä (borsa=hattu). Eli hudaa (hudaa=huutoa, sättimistä...) tulee, jos Tyypillä ei ole hattua.

Jaakko ja sen veli ovat myös aina olleet mukana ja milloin missäkin. Ei siinä paljoa ole tainnut puuhakirjoja löytyä rekannupista, kuin ei löytynyt meilläkään isän työsuhde Mazdoista. No karttaa osataan molemmat lukea... Niinpä meistä ei tunnu siltä, että Tyyppi kovasti rajoittaisi menemistä. Tietenkin taloudellisesti pitää laskea erilailla, mutta sitten vaan lasketaan. Pakataan erilailla tavaraa mukaan ja mietitään kenties enemmän etukäteen. Mitä tosin vahvasti epäilen. Ei ole vahvin puoli eikä ominaisuus...

Ja siis mehän NIIIIN tullaan/mennään vappupicnicille jos vaan Tyypillä kaikki on ihan hält normalt ja okkej enkä minä ole revennyt ennätyksellisesti liitoksistani. Siis mitä osa kuvittelee?!! Ettei tultaisi?! Huhuuu! Mähän olen jo valinnut sen vappupicnicbiisinkin tai siis kertzin mitä voi laulaa. Me lauletaan aina vain jonkun kappaleen kertosäettä...

Voihan perse...

...eikun perhe. Olen miettinyt paljonkin (tavallaan) sitä, että meistä tulee pian ihan oikea perhe. Vaikka minusta me olemme olleet perhe jo kauan. Ennen Maireakin. Koska minusta meidän (minun ja Jaakon) vanhemmatkin lasketaan mukaan ja jos on muita läheisiä, joita saa sekä joutuu tapaamaan.

Mutta me oikeasti perheydytään pian. Mairesta tulee isosisko ja meistä vanhempia... Hmmm... Outoa. Sekin, että meistä tulee vanhempia.

On hassua katsella ihmisiä työntämässä vaunuja tai kulkemassa vanhempien lasten kanssa. Siis ihan luonnollista, mutta jotenkin siihen vain suhtautuu niin omituisesti kun itsestä on kyse. Eihän vauvoja mistään lauteitten alta tule tai edes haikaran kyydillä, kyllä kait olen siitä jo ihan varma, mutta...

Perhe noin yleensä on muutenkin mielenkiintoinen pohtimisen aihe. Perheitä on niin monenlaisia kuin on perheitäkin. On mielenkiintoista aina silloin tällöin huomata, ettei nk. normiperhettä olekaan. Ulospäin siltä saattaa vaikuttaa, muttei sellaista olekaan. Se on vähän niinkuin 'linna Espanjassa', unelma jostain mitä ei ole.

Itselläni on aina ollut jotenkin helppo ajatella, että voisin adoptoida. Sen enempää sitä pohtimatta, ajatus on ollut vain... luonnollinen. Nyt olen raskaana ja Tyyppi räjähtää reisilleni (toivottavasti sulavin liikkein lipuu kuitenkin maailmaan) lähi aikoina ja näin meillä on ...lapsi. Hmmm. Se on merkillistä. Jännittävää, pelottavaa, kiinnostavaa, kutkuttavaa ja perin merkillistä. Olla sekä jonkun lapsi että toisen vanhempi. Näin se homma etenee.

Mietin tänään sitä kenellä ja keillä on oikeus vanhemmuuteen, siis perheeseen jossa itse on vanhempi ja tällä vanhemmalla on niin sanotusti omia lapsia (ei siis minun henk. kohtaiseen käsitykseen perheestä, jonka muodostavat jo avopari ja koira tai vain ihminen ja lemmikki). Ja siis tietenkin oikeutta, tasavertaista oikeutta perheeseen, vanhemmuuteen. Ketkä kaikki toivovat lasta, voivat sen saada ja kenellä kaikilla on siihen oikeus. Toivottuun lapseen?

Minusta on ikävä peruslähtökohtaisesti ajatella, että ihminen olisi paha. Ihminen on paha, koska... ihminen on ihminen. Eläin, joka on usein itsekäs ja ajaa omaa etuaan (ihan omaa omaa, laumansa, reviirinsä jne.). Mutta en halua ajatella, että yksilöt ovat massanakaan pahoja vain koska ovat jotain.

Tietenkin minäkin saatan mumista ja miettiä pienessä päässäni, että ehkä joku jonka rystysiin on vaikka tatuoitu 'white power' saattaa olla henkilö, jonka aggressioiden käsittelyt saattavat saada henkilössä liian suuria tunteita ja tekoja aikaan. Eli suhtaudun ennakkoluuloisesti ja epäillen.

Mutta pitäisinkö todennäköisenä, että hän vaikkapa käyttäisi lapsiaan hyväksi? Tai että hän hakkaisi lapsiaan, yleensä perhettään tai muitakaan? En mielelläni. Enkä ensimmäisenä. Ennemmin ajattelen, että henkilö saattaa syöttää jokseenkin suppeaa näkökantaa maailmasta jälkikasvulleen ja olevan niitä jotka riehuvat lähipubissa. Ja siinäkin voin toki olla väärässä.

Toisaalta minusta on mielenkiintoista ja hyvin merkillistä, että nk. perheen sisäinen adoptio olisi ihan ok, muttei ns. ulkopuolelta adoptoiminen. Jos pidämme joukkona vaikkapa homoja hulluinaraiskaajaperversseinä, niin miksi olisi ihan ok antaa adoptoida perheensisäisesti muttei ulkopuolelta? Suhtaudummeko siten, että perheen "omille" lapsille saa tehdä mitä vain, muttei "vieraille" lapsille? Ja eikö jotenkin ...lojaalimpaa olisi toimia juuri päin vastoin?

Itse tiedän ihmisiä (joka sorttia), jotka olisivat varmasti hyviä vanhempia siinä missä moni jota en tunne. Myös tiedän sellaisia, joista ei ehkä siihen olisi. Tai mistä sitäkään tietää. Noh, joistain se valitettavasti kokemuksen kautta tiedetäänkin.

Kun lasten tekoon ei tarvita tutkintoa, pääsykoetta, henkilöiden taustoja ei tarkisteta, ei tehdä kotitarkastuksia, haastatteluja, niin melkein kuka vain voi lisääntyä... Ai niin. Tehdäänpäs. Jos joku haluaa adoptoida.

Nais...

Onneksi on vielä naistenviikkokin... Eiköhän se sitten riitäkin.

Jotainhan se kertoo (pakostikin), että pitää olla julistettuna naistenpäivä. Mitään kovin ylevää se ei kerro.

"En aio ylistää naista. Itse asiassa viimeinen asia mitä naiset yhteiskunnallisessa mielessä tarvitsevat, on kehuminen ja ylistys." Lainaus melkein täysin irti kontekstistaan...

Mutta kukapa tarpeetonta tai aiheetonta kehumista ja ylistystä kannattaisikaan. Siihen yleensä tarvitaan joitain muita vaikuttimia. Kuten pelko tai vaikkapa suosion tavoittelu... Mutta aiheesta kyllä jokainen. Olipa sitten NAINEN taikka ihan mies. Ihminen. Tai koira.

Nainenkin on vain ihminen. Ja ihmisellä on ihmisoikeudet. Ainakin siis puheissa, ei aina teoissa. Siksi kait tänäänkin on oikein kansainvälinen naistenpäivä. Kuten aina toivotan mummolleni Kustiksesta lähtiessäni "Elä ihmisiksi! Koeta edes.", niin sitä samaa kaikille muillekin!

Edes tässä alle keski-iän

Huomenna alkaa ennakkoäänestys. Minulla ei tavallaan ole paljoa vaihtoehtoja. Jos haluan oikeasti varmistaa sen yhden ääneni ja yleisäänioikeuteni toteutumisen, niin ennakkoon on äänestettävä. Onneksi Jaakko ja Noorakin lähtevät, niin ei tarvitse tällä kertaa käydä yksin vaalikahvilla.

Perässähiihtäjän blogissa oli veret seisauttava tieto: näissä vaaleissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä äänestäneiden keski-ikä on yli 50 vuotta. Koska yli viisikymppisiä on muutenkin määrällisesti paljon ja toisekseen nuoremmat äänestävät laiskemmin. Ja se on maailmassa ainutkertaista. Me olemme siis käpykansa!

Blogissa käydään osin kiivastakin keskustelua siitä kuinka hyvin yli 5kymppiset voivat eläytyä nuorten elämäntilanteisiin ja mm. haasteisiin, lapsiperheiden tai sinkkujenkaan asemaan. Mutta kyllä minäkin osin suhtaudun skeptisesti siihen miten hyvin joku 50+ vuotias voi nähdä maailman samasta kulmasta kuin minä.

Olen miettinyt paljon sitä miten minunkin äänestäminen muuttuu nyt, kun Tyyppi tulee. Etten voi välttämättä äänestää protestiksi enää ihan ketä vain (kuten Jörn Donneria, kun ei enää ole edes mahdollisuutta). Koska minun ja Jaakon äänellä on Tyyppikin. Niin kauan kuin Tyyppi on alle 18-vuotias, niin meidän äänemme on osa Tyypinkin oikeuksia ja turvaa. Ja siksi se pitää entistä tarkemmin käyttää.

Sekin seikka tekee näistä vaaleista todella vaikeat. Mutta onneksi ei mahdottomat.

Kolme kiloa Tyyppiä

Nyt on sitten selvillä Tyypin arvioitu koko, noin kolmisen kiloa. VAT?! Mun mahassa on joku puolet Maire-koiran koosta oleva Tyyppi?! Miten se sinne edes mahtuu? Vaikka, eihän kolme kiloa ole jättiläinen...

Ja ehkä ureanäyte riittää, ehkä ei. Se selviää huomenna. Ja jos ei riittänyt, niin pitää hakea uusi ja sitten tankata vaikka siellä labrassa vettä. Ziiiii... No eihän sekään nyt mikään pahanakki ole.

Kohtu on kooltaan ihan täysiaikainen, vaikka joillain on tämän näköinen vatsa ulkoisesti jo 4. kuukaudella. Kohdunkaula on pehmeä, kohdun... olikos suu sormen mentävästi auki ja pituuttakin oli enää muutama pari senttiä. Muttei siitä kuulemma mitään voi ennustaa. Se voi tulla ihan jetsulleen tässä näin, vähän ajan päästä tai joskus sitten yliajalla. Juu ei aleta hötkyilemään.

Mutta kun talsin takaisin kotia kohti, mietin, että Tyyppi on nyt sitten ihan vastasyntyneen näköinen, sillä voi olla sitä hiuspehkoa, on kynnet ja kaikki, ruttuisessa ropassaan. Kuten siis tuossa kuvassa tuo vauva. Ja sitten silmät aina suurenevat itsellä. Hurjaaa! Se, Tyyppi siis, osaisi periaatteessa huutaa, mutta huutaa vasta kun revitään tähän kylmään maailmaan... Hyvin merkillistä. Siis tämä ihmisen elämä ja jo sen alkutaival.

Ja ihan kun kaverit tahtoisi, että olisin enempi raskaana, että heidänkin olisi helpompi totutella Tyypin tuloon, niin... Tämä painotietokin veti ihan hämmentyneeksi. On vain ihan todella omituista, että mun sisällä kasvaa nyt jo kolmikiloinen, oma yksilönsä. Joku toinen ihminen. Enkä edes uskalla ajatella kovin pitkälle sitä, että sen kasvataus ja hyvinvointi on sitten minun ja onneksi Jaakonkin (sekä muidenkin läheisten) kontolla. Joku uusi ja kaikille tuntematon Tyyppi.

Kun ei itsekään ole ihan ...messissä aina ja miettii miten sitä voisi itseä valmistella tulevaan muutokseen, niin en minä tiedä mitä voisin tehdä että muut voisivat valmistautua. Kuin avautua ja ihmetellä täällä ja ääneen.

Kuva: täällä on enempikin

Unet IV

Näin yöllä unta mm. vanhoista luokkakavereista. Mahtaisiko tarkoittaa sitä, että olemme jo aikuisia kun pian suurimmalla osalla on lapsiakin ja monien vanhemmat eläkkeellä. Laivan ruumassa kuljetettavista muotivaatteista, joita jotkut "meistä" (ketä 'me' sitten olivatkaan) olivat olleet tekemässä. Niitä vietiin jonnekin Portugaliin tai vastaavaan maahan, josta yleensä tuodaan vaatteita...

Sitten uni vaihtui Vapun vanhempien keittiöön. Olimme siis päässeet Tyypin kanssa kotiin jo jonkin aikaa sitten. Tyypillä oli paljon tukkaa ja tummahkoa sellaista, laineilevaa. Siinä se oli makuupussissa tuolilla ja katselin vierestä. Vapun ja oman äitini sekoitus kyseli kaikkea ja minä vain kohauttelin hartioitani.

Mietin mitä Maura oli kertonut, että alkuun ei oikein "syttynyt", tiennyt mitä ajatella. Päädyin lopputulemaan, että kyllä sitä tässä hetken päästä sitten pondailee jo vahvemmin. En ollut edes huomannut tulla katsoneeksi onko Tyyppi tyttö vaiko poika. Kun Vapun ja oman äitini sekoitus kysyi siitä, niin katsoin Tyyppiä ja sanoin: "No tavallaan se näyttää pojalta... Mutta eihän noista silleen näe. Voisi se olla tyttökin".

Yks'kaks siinä Tyypin vieressä oli toinen vauva, paljon pienempi ja kaljupäinen. Vauvat naureskelivat keskenää ja rutistelivat toistensa poskia ja yrittivät haukata toistensa neniä, siten miten vauvat hamuavat kaikkea. Toinen vauva oli Tyyppi ...pienempänä. Sanoin jotain, että "--Niin kun Tyyppi oli tuon ikäinen, niin..."?! Omituista.

Mahtaako olla eilisen neuvolan jättämiä ajatusjälkiä ja tämän aamuisen lekurin herättämiä uusia ajatuksia.Vaiko johtua siitä kotona tehtävästä pissanäytteestä, jonka tein jo illalla, ettei jää. Toivottavasti näyte riittää, sillä kun hyppää vessassa kerran tuntiin ja noin, ei siinä ihan hirveitä määriä nestettä kuitenkaan kerry.

Vichykielto!

Kuului linnut puista karkoittava ja saarivaltakunnan rantajäät murskaava "EEEeeeeEEEeeEEEeeiiiiIIIIiiiiIIIiii!", kun pääsin ulos neuvolasta ja mielessäni huusin vichykieltotuskaani.

Turvotusta. Kirottua turvotusta. Eikä vichyä! AaarRRrgGghHHh! Eih, eih, eih! Ehkä kestän tämän kuitenkin. Ei ole paljoa vaadittu ettei juo Tyypin tuloon saakka yhtä rivakalla otteella vichyä, mitä sitä loppuviikon jälkeen on mennyt... Ehkä.

Tyyppi on pää alaspäin ja siis fudii jaloillaan aina tuonne kylkeen. Mutta 'kiinnittynyt' Tyypin pää ei vielä ole, siis kaveri ei ole lähtökuopissa. Ja hyvä niin. Enhän saanut maalattua tuota yhtä kaappiakaan vaikka kovasti piti... Manjana, manjana. Mikäs kiire tässä on?

Huomenna aamulla on äityisneuvolalekuri (jonne pitää muistaa siis mennä) ja sitten selviää lisää, synnytyskanavan pituuksia ja muuta huippu omituista. Jännittävää kuulla ollaanko lainkaa tulossa. Uskoisin ettei olla, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Miehet...

Jaakolla oli töissä männä viikolla palaveri-ilta, joka kruunattiin saunalla. Koska Jaakko on liittymässä pahamaineiseen ryhmittymään 'perheelliset' Jaakolle joko kerrotaan perheellisten asioita tai Jaakko vain niistä itse kotona puhuu...

Kuinka... "sitä paskaa on sitten sen lapsen niskassa ja ...kaikkialla" tai miten joutuu heräämään jo ennen kuutta, kun "koira pitää ulkoiluttaa ja lapset herättää ja ruokkia..." tai miten ikävää oli olla KOKO heinäkuu passissa Helsingissä, kun laskettuaika oli. Ja kaikenlaista. Miesnäkökulmaa.

Saunaillan paraskommentti oli kuitenkin tullut eräältä Antilta (nimi muutettu). Jaakon työpaikka on lähdössä kuun lopussa Himokselle ns. laskettelemaan (aivan, aivan...). No Jaakko totesi aivan itse jo aikoja sitten, ettei kyllä taida lähteä. Voihan jokin jäykistynyt ilmekin puhutella toista.

Mutta tämä Antti oli sanonut: "No ihan hyvin sä voit lähtee. Olin mäkin Tahkolla, kun esikoinen syntyi--".

Koska Jaakosta en kanna enää huolta, niin ensimmäisenä kysyin vain, että : "No, mitä pojat sanoivat?" Viitaten tietenkin eräisiin sankareihin, jotka olen uhkaillut ja pelotellut sen varalta, että Jaakolla olisi joku työkeikka päällä, kun Tyyppi alkaa puskea itseään maailmaan. "No ne/se (siis jompikumpi sankari) sanoi vain: Ei Jaakko kyllä voi".

Olin todella tyytyväinen sankareihin ja itseenikin. Sanomani oli tavoittanut kohteet ja mennyt vielä jakeluunkin. Plus tietenkin ilmaisin tämän sankareille, joista toinen ei kyllä yhtään tiennyt mistä oli kyse. Jätin ihan sanomatta, että "Olisi mielenkiintoista tavata tämä teidän Antti..."

Mietiittiin Tiinan kanssa Weeruskassa eilen, että onkohan se Antti (nimi muutettu) vähän spessu, kun leveilee tommosella asialla. Sillä ainakin meidän mielestä yleinen mielipide on tuommoista humanterimaisuutta vastaan. Jopa humantereiden keskuudessa. Ehkä sen pitäisi leveillä vaikka sukkien värillä.

Odotusta

Jaakko on Lontoossa, Simon luona, Virmailan-Simon (kuulumme Simon kanssa Virmailan laajaan sukuun), eli serkku-Simon. Isä keksi Simolle vielä paremman (isällä pitää olla koodit ystävillemme, että pysyisi perässä...). Simo on vaihdossa Londonissa ja asuu ytimessä campuksella, aivan sen hotellin vieressä missä Aleksandr Litvinenko asui ja mitä lehdistö sitten pitkään piiritti. Eli Simo on nykyisin Säteilevä Simo-serkku.

Jaakko sai lähteä Lontooseen to-su kestävälle matkalle, koska ...Simoa olisi itsestäkin mukava nähdä ja olihan matkasta puhuttu jo kauan. Toisekseen vointi on ollut niin mitäänsanomaton, ettei tämä todellakaan tänä viikonloppuna lähde käyntiin. Sitä paitsi sovimme asiasta Tyypin kanssa jo alkuviikosta.

Mutta vähän jännittää. Sitten kuitenkin. Varsinkin, kun Maire-koira EI halunnut tulla viereeni nukkumaan viime yöksi. Se oli rauhaton, itse olin sitten myös pian rauhaton ja sittenhän Tyyppikin oli hereillä... Ja juuri eilen Laura oli sanonut, että koirat tietävät milloin omistaja synnyttää. No, Mairelle omien pentujenkin tulo oli yllätys. Tai siis Mairella ei ollut mitään tyypillisiä synnytys"kipuja" tai yleisesti siihen tilanteeseen kuuluvaa levottomuutta. Se vain nukkui.

Mutta meillä suvussa synnytykset ovatkin tavanneet olla helppoja...

Nyt vain odotetaan huomiseen ja mietitään aina tyhjänä hetkenä, kun aivoissa ei liiku mitään muuta, että mitä saan tuliaisiksi, muistiko Jaakko ostaa ne speedot sieltä Londonista vai ei (jos tahtoo ammeeseen Kätlärillä, niin speedot olisivat ihan kivat), koska mitään muuta sen ei varsinaisesti tarvitsisi ostaa. Niiiin... paitsi ehkä jotain tuliaisia.

Lelut

Äiti on tehnyt kamalasti (aina) nukenvaatteita. Nyt viime vuosina siis ihan "ei omaan käyttöön". Niitä oli jämäpaloista ja ihmekankaista jo niin paljon, että nyt niille etsittiin omistajat. Onneksi löytyikin.

Mutta hankalaksi meni. Kuulemma 2–5-vuotiaiden keskuudessa beibbarit (Baby-Born-nuket) on kovaa kamaa, mutta sitten (jo!) siirrytään Brätzeihin ja Barbeihin. Siis pois kokonaan pois nukeista?

Kuvassa Auli ja Ville, nk. steinernuket. Auli on Jaakon ja Ville minun tekemäni, 5. luokalla. Kaikki Steiner-koulussa tekee nuken. Ja HUOM! ompelee sen käsin. Ziiiiiiiiii..! Jotkut ei tosin saa tukkaa valmiiksi (Jaakko) ja sen tekee sitten tuleva tyttöystävä valmiiksi. Vuosien ja vuosien päästä. Jotkut tajuaa jo 5. luokalla tehdä poikanuken ja sille siilin...

Enää tuossa vaiheessa meistä ei kukaan erityisemmin leikkinyt nukeillaan. Mutta kaikki miettivät millaisen nuken tekee, mikä sen nimi on ja millainen se niinka olisi. Eikä Jaakkokaan ole nukkeaan hävittänyt. No sen äiti olisi mördannut sen.

Minulla on ollut nukkeja pehmisten lisäksi ja barbienkin rinnalla aina. Barbit sentään olen raaskinut "tuhota" ovigranssiksi ja "sotkea" kultaspraylla. Nukeilleni en sellaista tekisi. Koskaan.

Mietin, että onko 5-vuotias "liian vanha" leikkimään vauvojen jutuilla, kuten nukeilla. Ja kuinka kamalat paineet jo pienillä on. Olla isoja, teinimpiä, aikuisempia. Jos ennen vanhaan lasten vaatteetkin olivat ihan samaa pussihousua ja kauluspaitaa tai mekkoa kuin aikuisilla, niin ...niinhän se on nykyäänkin. Millon lapsi olisi saanut olla lapsi ja milloin lapsi saisi olla lapsi?

Kuinka paha on, jos vielä esikoululainen leikkii vaikka nukeilla tai pikkuautoilla? Onko se "separi"? Voisiko (senkin) leikin kautta lapsessa kehittyä jotain? Vaikka empatiaa, myötätuntoa, ajatuksia..? Ettei nukkea (vauvaa) voi roikottaa kädestä, heitellä palikoilla... Ettei lelukissaa (oikeaa kissaa) saa potkia tai tiputtaa parvekkeelta...

Meillä ainakin oli ihan skapa kuka saa sen tietyn nuken eskarin luokkakuvaan omaan syliinsä. Ja muistan millainen älämölö nousi luokassa, kun ekalla ilmoitettiin, ettei perjantai ole enää lelupäivä!! Kukaan ei tasan saanut piestä pehmiksiäni ja Api Härkätielle (leluapina) pitäisi tehdä uusi puku, koska onhan Api (herran jumala) oikea johtaja ja johtajalla PITÄISI olla liituraitapuku.

Haluaisinko esimerkiksi Tyypille mielummin inkkaripinkkari- ja länkäri-muoviukkoja kuin -sotilaita? Ehkä, vaikka inkkaripinkkarit joutuivat kokemaan länkkäreiltä yhtä ja toista. Olisiko kiva, että Tyyppi saisi rauhassa leikkiä ja kantaa mukana jotain pehmistäkin eikä vain Pokémon-kortteja? Ja me välteltäisiin noita P-kortteja mielellään muutenkin... Saisiko poikalapsikin haluta vaikka nallelle uudet housut tai tyttö lisää osia Brion-puujunaan?

Pääasia, että leikkisi, vaikka käpylehmillä.

Miksi sitä sitten kutsutaan?

Äitini ei haluaisi olla muama... Eikä isästäkään saisi (kuulemma) tulla tuhvaa. Nooooo...

Sen muama-nimityksen päätin, kun Pulkkisessa parasta oli Olga ja Marina, nuo kaks karjalaismummoa. Ja on edelleen. Äidin suku ei ole karjalasta, muttei isänkään Länsi-Suomesta... Vähän niinka sekoitetaan pakkaa siltä osin. Ja tuhva on sentään ihan aidosti isoisää tarkoittava synonyymi. Ellei olisi suorastaan uniikkia olla muama, joka on jostain Pulkkisesta... Muistaakseni.

Ja toisekseen isäni ei suostu olemaan taata eikä ukko (mummoni on kysynyt). Niin miksei tuhva? Kah! Kuin hyvä! Ja isäni kanssa pitää huomioida sekin seikka, ettei Tyyppi voi huudella 'vaaria', johon voi reagoida kaikki muut paitsi isäni...

Jaakon isä on äijä, koska Koiviston Piissaaressa isoisät olivat äijiä, niin minun isä ei voi olla äijäkään.

Mummi tai mummo on jo Jaakon äiti ja sitten niissä menee sekaisin ja pitää liittää se etunimi siihen eteen, että kaikki tajuaisi kenestä puhutaan.

Murmur siitä voitaisiin tavallaan "hassunhauskasti" tehdä, mutta Jaakko vastustaa jo nyt ruotsinkielisiä nimiä ("Koska me emme ole suomenruotsalaisia eikä meistä tule suomenruotsalaisia, niin ruotsinkielisiä nimiäkään ei anneta..."), vaikka ihan härmäläisillä sukulaisilla olisi ollut "ruotsinkielinen" nimi TAI Bo Ekstamilla. Eli ei menisi tommoinen "se on niinka miten karhu sanoo..." -perustelu läpi.

Ja muama on vain NIIN paljon parempi. Ja huomiota pitänee kiinnittää siihenkin, että Tyypille on puhuttu jo nyt muamasta ja 'muamalasta' ja siellä Äidiksi-kirjassakin lukee "muama sitä ja muama tätä", niin sitten sinne pitää kirjoittaa vai: "Ei se halua olla muama. Miksi sitä sitten pitäisi kutsua?".

Nykyisillä isovanhemmilla on vähän sellaista kaksijakoisuutta sen suhteen, että mitä niiden pitäisi ajatella itsestään. Kun niillä on A) aikuisia lapsia ja B) nilläkin jo lapsia. Että onko ne IHAN hääsbinnejä (has been) ja kohta jo kuopattuja, vanhoja kurttuisia käpyjä, jollaisina itse pitivät omia isovanhempiaan aikoinaan VAI voivatko he elää täysillä ja pukeutua vaikka "ihan siis" Hempan vaatteisiin?

Ja siis voiko nuorekasta ihmistä kutsua mummiksi/vaariksi? Siis vaikka faktisesti olisi. Niiii-in. Ja kun sitä niistä (mummoista ja vaareista, mummeleleista ja pappeleista) jotkut ihan aidosti ja tuskissaan miettivät. Onko se oikeasti niiiiiiiin kamalaa? Olla jonkun mummi tai vaari.

No meidän mummista, äijästä, tulevasta muamasta ja tulevasta tuhvasta on varmasti yltiöhienoa olla julki-isovanhempia. Mutta ...Ei me ehkä voida taipua noista arvonimistä muama ja tuhva. Kun niihin on jo totuttu. Ja ne sopiikin NIIIIIIN hyvin...

Kuva: täältä

Fuusiota ilmassa

Olen miettinyt taas miten tulee toimia tässä jonkin ajan kuluessa. Blogien suhteen nimittäin. Nythän olen jakaantunut kahtialle: säätämään ja paksuilemaan.

Jonkinlainen fuusio on vääjäämätön. Ehkä. Olettaisin ainakin. Voi olla hölmöä pitää raskaus-blogia kun ei enää ole raskaana... Ja säädöthän on sekaisin toden teolla sitten, kun raskaus loppuu. Olettaisin, että ainakin itsellä on.

Mutta olisiko syytä aloittaa Arvo Ylpön hengessä ihan oma kasvatukseen sekä vanhemmuuteen nojaava blogi? Liian paljon ajateltavaa - ei pysty. Mietitään tätä.

Kuva: täältä

Kuin kaksi marjaa

Useammin jo mieleen on putkahtanut ajatus, että olen vähän niin kuin Homer Simpson. Sillä D'oh käy paljon mielessä. Plus tietty tuo keskivartalolihas on samantyyppinen. Silmistä näkee, että ...tyhjää lyö, tyhjää lyö.

Jotenkin muutenkin homerlainen menttaliteetti on ottanut tilaa. Samanlaista kärsimätöntä keskittymisvajetta ilmenee. Ja BOOOOOORIG! pääsee suusta. Joskus jokin muukin sana, mutta vain synonyymin kaltainen. Viimeisin on 'Vyyyy yyyy yyy!', joka kuvaa tietenkin toisten pillaamista ja rasittavaa valittamista.

Minua ihmetyttää mielenkiintoiset asiat, kuten montako kylää voikaan mahtua johonkin nettipeliin, josta en edes ole kiinnostunut kysymään mikä sen nimi on. Tai saatan yht'äkkiä kääntää ajatukseni suklaaseen. Vähän kuin Homer kaljaan... "Suklaaaaata..."

Toisaalta, kun veimme Jaakon lentokentälle aamuseitsemäksi ja ajoimme Vantzu-joen kautta, katselin hetken flunssaista ja naamastaan turpeista (turvonnutta siis) isääni ja jotenkin vain hellusti tuli Homer mieleen. Se on siis geneettistä. Kiitos siitäkin...

Ja tähän loppuun melkein sana sanaa lainaus Pääministerin morsian -kirjasta (Noora luki sitä eilen allekirjoittaneelle Akademiskassa): "--Matti naurahti. Chatissa naurahtaminen tarkoittaa sitä, että lähettää hymiön--"


Kuva: täältä