Viiinaaa!

Kuten Kummelin Jackpot elokuvassakin laulettiin: Antakaa määkin huudan! Määkin olen kännissä! Kummelit ovat minusta nykyään hyviä. Ja aika kuvaaviakin hahmoja.

Kerrottakoon, että minulla on aina ollut hyvin läheiset suhteet alkomahooliin. Samalla olen todella nuiva sen käytön suhteen. Älkää ymmärtäkö väärin. Vedin ensimmäiset kännini Absolut-vodkalla 8. luokalla ja senkin jälkeen kauan ja monta kertaa. Minusta punaviini (etenkin frizzante) on aivan ihanaa, etenkin kesäkuumalla. Mutta minä en ikinä ole pitänyt siitä, että minun kuuluisi juoda. Ylipäätään, saati enemmän kuin haluan.

Eilen vein äidin silmälääkäriin ja sairaalan pihalla käänsin kajarit kaakkoon. Radio Peilissä oli käynnissä keskustelu raskaanaolevien naisten alkoholinkäytöstä. Ja siis pakkohoitojen mahdollisuudesta. Ou mai kaad!

Kun kouluissa kaikki terveyssivistys on ihan nolla (siis niin minimaalista, että huh huh), lööpit/etusivut ovat niin usein jonkun julkimon kännisen pärstän täyttämiä ja sisäsivut ihan samaa shittiä, niin sen jo pitäisi soittaa kelloja päissä. Alkoholinkäyttö on arjistunut. On normaalimpaa juoda alkoholia, paljonkin, kuin olla juomatta. Hyviksi syiksi tuntuu käyvän se, että on kuskina tai raskaana. Muut ovat... ei niin hyviä.

Minun on helppo olla juomatta. Milloin minusta tuntuu etten halua juoda, kaipaa humaltumista tai en vain halua. Tätä olen joutunut selventämään jopa ystävilleni. Eräänkin kerran muista illan edesmenneessä Liekki baarissa (Liekkiä kaivaten). Lopulta huusin , itku kurkussa ystävilleni, että "eikö riitä, että mä juon! Siis mun pitäisi juoda ENEMMÄN!?" Vanhassa työpaikassa minua pidettiin nihkeilijänä, kun en joka kuun viimeinen perjantai halunnut jäädä örveltämään työpaikalle ja vetämään "ilmasta" viinaa. Minua on pidetty epäsosiaalisena ja epäkohteliaana, kun vähemmän sekaisin olevana saatan muistaa mitä on tapahtunut. Okkei... Dorkaa. Dor-kaa!

Minulla on ihan selvät sävelet ja asiallinen suhde alkoholiin. Asiaa on käsitelty, jo ihan pienenä. Isä on kertonut asioita, Aili-täti, Äiti, itsekseni olen käynyt sitä läpi, punninnut ja pohtinut. Se on minun oikeuteni. Olla vaikka juomatta. Kieltäytyä siitä ja vaikka vetää pultit jos jollekin Se on ongelma. Voin vaikka alkaa ikäväksi ihmiseksi.

No koska Peilin Puheväleissä-ohjelmassa miehet selittivät, että kyllä neuvolakin katsoo ettei juoda ja joku soittaja oli sitä mieltä, että pakkohoito on ihan jees ja jaadi jaadi, niin soitin sitten sinne. Yllätyin, kun menin suoraan lähetykseen ja menin jitusen puihin. Ei se mitään. Kyllä se tuohtumus sieltä nousi.

Jos alkoholinkäytöstä ei ole useampaa mallia, sen käytöstä ja yleensä alkoholista ei puhuta, keskustella lasten ja nuorten kanssa niin älkää tuoko jotain kaavaketta neuvolassa eteen. Se on vain vähän turhaa. Jos nuorena ei ole kerrottu mm. siitä, miten alkoholi vaikuttaa sikiöön, niin se saattaa olla myöhäistä ensimmäisellä neuvolakäynnillä.

Ration miehet kysyivät, että kokevatko 9. luokkalaiset tytöt raskauden yhtään läheiseksi. Kun vaan tytöille asiasta tarvitsisi sivistää. Siis myös poikia olisi hyvä valistaa. Ja kyllä minä ainakin kauhistuin siitä, että kun kuukautiseni alkoivat ollessani 11 vuotias, että voin tulla raskaaksi. Sain tädiltäni kirjan Nuoren Naisen Plaa Jotain, josta kyseisen asian löysin.

Terveydenhoitajalta jouduin joskus hakemaan siteitä (todella miellyttäviä), mutta en muista hänenkään halunneen kertoa minulle kuukautisiin liittyvistä asioista, muutoksista kehossa jne. Aika yksin siinä prosessissa oltiin, ehkä ollaan edelleen. Sanoisin, nojaten omaankin kokemukseen, että asiasta puhuminen niin tytöille kuin pojille (murrosiän muutoksista) olisi tarpeen. Mentaalisessakin mielessä.

Teiniraskaudet ovat lisääntyneet, alkoholin käyttö aikaistunut. Ja me pohdimme pitäisikö alkoholia käyttävät odottajat laittaa pakkohoitoon. Keski-ikä synnyttäjillä on edelleen lähemmäs kolmekymmentä kuin kaksikymmentä. Aikaa olisi ollut ja on puuttua mahdolliseen tulevaan ongelmaan paljon aikaisemmin, ilman mitään pakkohoitoja.

On yleisesti pielessä Jotain, jos luonnolliseksi muodostuneesta asiasta (alkoholinkäytöstä) ei voida tai koeta voivan keskustella luonnollisesti. On jeesustelua tulla uhkailemaan pakkohoidoilla, jos asiasta ei tohdita jo aikoja ennen edes puhua, kertoa ja jopa varoittaa.

Kuva: täältä

Ei nimi miestä pahenna...

...ellei mies nimeä. Niin sanoo vanha sananasku. Mutta sitten nimi voikin olla melko pilalla, ettei sitä voi enää joku toinen käyttää. Ehkä.

Minusta on ihan selvää, että Tyypin nimeksi tulee jokin, mikä on aikaisemmin havaittu vaikkapa suvussa. Se on sekä kunnianosoitus, että merkki siitä että olemme osa jotain, joitain ihmisiä, sukua. Torstenia en tule kuitenkaan antamaan, vaikka Tukholman Torsten olikin ilmeisen joviaali mies ja Tampereenkin Torsten ihan asiallinen mies. Se ei ole heidän vikansa. Enkä Taunoakaan. Aim sou sori, mutta ei vaan voi. Mairekin meni jo, joten jäljelle jää... Sirkka, Pirkko, Vappu, Marja ja Aili. Kattellaan...

Mikko olisi sikäli hyvä, että meillä on Jaakon kanssa molemmilla Mikko nimiset-enot (plus minulla lapsuudenlelu-Mikko, pikkuserkku-Mikko, molemmilla luokkakaveri Mikot, tuttuja Mikkoja...). Toisaalta Mikkoja on kuin... Mikkoja sateella. Molempien mummot (omani toiselta nimeltään) ovat Lyylejä, mutta Lyyli... Tyyli-Lyyli. Jos voisi olla vaikka Lyydia. Molempien äidit ovat Helenoja (omani toiselta nimeltään), mutta onko se sitten vähän...?

Jaakon pappa oli Viljo. Mikäs sen hauskempaa kuin kysellä noin vuonna 2020, että "onkos Viljoa näkynyt?". Vaarini oli Kauko ja Jaakon Onni. Kauko Onni? Jaakon serkun poika on jo kyllä Onni... Äidillä oli Armas niminen eno, mutta koska Chicagossa on jo Armas, niin ei voi sitä kyllä ajatella. Äidin tädit ovat kyllä varsinaisia pakkauksia, Liisa, Hellä ja Lempi. Liisasta vaan tulee mieleen Lissut.

Koska emme kuulemma ole suomenruotsalaisia, emmekä suomenruotsalaisiksi tule (vaikka muutamme skärgårdiin?!), niin Dagmar eikä Ebbakaan käy. Eikä kuulemma edes Bo, joka on kyllä jo ihan hävytöntä!

Marttikin olisi oiva nimi. Jaakon serkku on Martti ja tietenkin Martti Servo on loistava. Myöskään johdatus Martin Luther King Junioriin ei kirpaise. Elina on Tuittu-tädin toinen nimi, samoin Ailin, Jaakolla on Elina-serkkukin. Mutta taipuuko se sitten suuhun? Siitä tulisi kuitenkin Ellu... Hmmm...

Arvo ja Aarrekin löytyvät avioliittojen kautta suvuista. Meidän Arvo on ainakin hauska ja hyvä mies. Reijo, eli Rezi on vähän niinkuin varattu, kun käytämme itse sitä Joelista. Eli sitten voisi olla Leo, eli Lexa. Tai jos sitä vähän vääntäisi niin Aslan. Se leijona Narniasta. Aslan on muuten turkkia ja tarkoittaa leijonaa. Tai Pauli, mutta Pale ei taida nyt ihan iskeä. Edes puun takaa. Sama juttu vähän ton Karin, eli Kartzan kanssa.

Onhan noita. Nimiä. Hyviäkin. Mutta molempien mielestä? Tai meidän sekä Jonnan?! Rankkaahan se on, Jonnalle, kun ei se voi kuin yrittää. Lobata loputtomiin. Onneksi tässä on aikaa. Miettiä ja arpoa.

Parempi ajoissa...

...kuin toivottoman myöhään. Kas niin. Aivan niin. Tyyppi on nyt sitten ilmoitettu Yliskylässä sijaitsevaan Steinerpäiväkoti Karitsaan. Siellä saa aloittaa 3-vuotiaana, eli ihan hyvissä ajoin on jo nimi listalla.

Ja kuten asiaan kuuluu, olin jotakuinkin hyvin oma-aloitteinen asian suhteen. Voivat Jaakko ja Argus sitten jupista saunassa, että "...ne on niiiiiiiin huonoa seuraa toisilleen".

Sitten noin 3 ja puolen vuoden päästä pitääkin muistaa opettaa Tyypille, että ekana tarhapäivänä huudetaan (siis Tyyppi saa huutaa) oven takana: "Päästäkää mut sisään, mulla on nimi listalla! Ettekö te tiedä kuka mä oon!?"

Kuva: täältä

Hukkaan vaiko hyvään?

ISTUKKAVEREN LUOVUTUS

Istukkaveri sisältää runsaasti veren kantasoluja. Kantasolujen siirtoa voidaan käyttää hoitona leukemiassa ja muissa pahanlaatuisissa verisairauksissa silloin, kun sairautta ei pystytä hoitamaan pysyvästi solunsalpaajalääke-hoidoilla. Kantasolusiirto pyrkii korvaamaan potilaan pahanlaatuiset solut terveillä kantasoluilla. Tukihoitona kantasolusiirto luo uuden veren solujen tuotannon ja immuniteetin potilaalle.

Miten istukkaveri kerätään?

Kun lapsi on syntynyt ja napanuora katkaistu, Veripalvelun hoitaja kerää napanuorasta istukkaan jääneen veren veripussiin. Istukkaveren keräykseen ei liity mitään lapseen kohdistuvia toimenpiteitä, eikä lapsesta oteta verinäytteitä.

- SPR Veripalvelu

Olen saanut SPR:ltä jo sähköpostia ja kirjeitse lomakkeen. Selväksi ei tosin käynyt, että onko todella niin, että vain Naisten klinikalla (koko maassa) voi istukkaveren luovuttaa SPR:n käyttöön. Neuvolassa ei siis tiedetty, joten soitinpa Kätilöopistolle. Voi olla (voi olla, ei siis ole varmaa), että ensi vuoden alusta (alusta ja alusta... onko se tammikuusta vaiko ensimmäisen kvarttaalin aikana vaiko sen jälkeen) myös Kätilöopistolla kyseinen homma onnistuisi. Tietenkin offiseaikoina (8–16).

Se olisi todella hienoa! Koska nyt en edes tiedä mitä istukkaverelle tapahtuu? Veikkaan että se menee sairaalajätteisiin, eli siis ongelmäjätteisiin. Miten sen nyt ottaa. Eihän siihenkään ole kysytty suostumusta eikä kysyttäisi minulta(kaan), joten kyllä minä mielummin luovuttaisin istukkavereni SPR:n käyttöön.

Kun sitä istukkaa ei yleensä irrotella (joskus harvoin kylläkin, jos se jää kiinni), se vaan tulee 10–20 minuttin kuluttua vauvan syntymästä, jotta PLUMS.

Jos verenluovutus vaatii jonnekin menemistä ja jossain puolituntia olemista (jonotteluineen ja kaffitteluineen), jos luuydinluovutusrekisteriin liittyminen vaatii verinäytteen antamista (esim. verenluovutuksen yhteydessä) ja yhden paperin täyttämisen ja jos kuoleman jälkeinen elintenluovutus tuntuu liian vaikealta tai joltain, niin istukkaveren luovutus siis ei voi olla mitään. Edes vaiva.

Sitä on jo muista syistä toimenpidehuoneessa, se tulee sieltä ulos joka tapauksessa eikä sitä saa itse edes pitää. En ainakaan usko. Voisivat alkaa kyselemään, että "Mitäs sä tällä muuten teet?...". Joten sanoisin, että kun se vaatii vain paperin täyttämisen, joita sairaalassa nyt saa täytellä, niin ...Hei, ei ole kovin tiukkaa.

Eli 6. päivä aion kysellä tästä aiheesta kenties aika paljonkin. Kun siitä ei tunnu nyt mitenkään liikaa löytyvän kätevää tietoa. Tiedän vain, että olisin kovin iloinen jos istukkani menisi järkevään käyttöön, esimerkiksi pienten leukemiapotilaiden helpotukseksi.

Kuva ja lisää istukasta: täältä

That’s one small step for a man, one giant leap for mankind

ShzyuUiiuuiiuu... shzyyYYyyHUHuu... ZshhhUUuFffuyyyiiiii... tutum-tutum-tutum...

Ennen kuin Klonkku saatiin paikallistettua lantion alaosista jokseenkin pitkän etsinnän jälkeen, äänimaailma oli kuin avaruudesta. Verisuonien (ja siis verenkierron), suoliston ja sisäelimien muodostamat äänet olivat kuin Neil Armstrongin kuuluisalta nauhalta.

Ja tietyllä tapaa Tyyppi a.k.a. Klonkku on Neil Armstrong. Kuten N. Armstrong on sanonut kuumatkasta: "I think we're going to the moon because it's in the nature of the human being to face challenges. It's by the nature of his deep inner soul ... we're required to do these things just as salmon swim upstream", voi Tyypin kuvitella jokainen päivä ja uusi hetki sanovan jotain saman tapaista. Tosin Tyypin ja muiden Tyypin kaltaisten tyyppien "kuukävelyt" ovat vieläkin syvemmällä Meissä, ihmisissä.

Kuulemma siellä oli paljon liikettä. No hyvä, että aamu kahdeksalta ollaan reippaita. Onhan jalatkin jo saavuttaneet kehityksessä kädet ja ovat tästä lähin pidemmät. Että sopii jaloitella.

Sydämenlyötejä juuri sopivasti 145-155 minuutissa (käsittääkseni), itsellä arvot ja verenpaineet kunnossa, painokin noussut vain vähän, eli siis muualta saattaa olla lähtenyt tavaraa. Ei siis paha. Ei lain.

Voin ostaa ja alkaa syömään raskaana oleville tarkoitettuja multitalentvitskuja, rautavalmisteita jos alkaa väsyttämään kamalasti ja maksalaatikkoakin voi syödä kerran viikossa. (Edit: Toiveajattelua. Lähinnä kerran kuussa.) Omalla vastuulla. Kun valmislaatikoissa maksanosuus on vähäinen.

Pitää soittaa Kätlärille ja kysyä siitä istukkaverenluovutuksesta. Neuvolassa muistettiin, että Kätlärillä moinen on joskus maailmassa onnistunut, mutteivat olleet varmoja. Siis pitää soittaa hevosen suuhun, niin sanoakseni. Jos ei onnistu, niin sitten pitää vain vaihtaa laitos Naisten klinikkaan.

Ennenaikaista

Tiedän. Menen asioissa (yleensä aina) hitusen jos toisenkin edelle. Olen jo kauan pallotellut erilaisilla kouluvaihtoehdoilla. Jo paljon ennen kuin Tyyppi oli edes voita Jaakon leivän päällä.

Toisaalta Jaakko ilmoitti tänään aamulla, että meidän tulisi alkaa vähentämään seka- yms. mehujen juontia jo nyt, koska lasten hampaat mätänevät suihin mm. liiallisesta mehun (saati limunaadien) juonnista. Ja siirtyä veden juontiin. Oletan, että piimä säilyy sallittujen aineiden listalla. Tyyppihän ei tule ihan heti siis mitään varsinaisesti juomaan, mitä nyt lapsivettään.

Koska olen tällainen, jos uskallan lähteä itseäni leimaamaan tai kutsumaan, epäpostmoderni tapaus, uskon että asioille pitää antaa aikaa, asiat eivät muutu päivässä. Tuhoutuvat kylläkin joskus hetkessä.

Siksi jo nyt haluan nähdä jotain uutta, jotain mitä kaipasin jo viisitoista vuotta sitten. Vanhassa koulussani, joka on yksi muutamasta vaihtoehdosta Tyypin kouluksi. Kouluksi kolmeksitoista (13) vuodeksi. Sitä voidaan pitää kohtuullisen pitkänä ajanjaksona.

Sitä ennen on tietenkin muutaman vuoden päiväkotirupeama, jonka senkin toivon kaikkien muiden lailla olevan mahdollisimman nautinnollinen, monipuolinen, kasvattava ja motivoiva ympäristönä, joka tarjoaa turvaa sekä inspiraatiota, mm. oppimiselle, omien ajatusten ja vaikkapa hyvänlaatuisen kritiikin kehittymiselle.

Minulle vain olisi tärkeää tietää jo nyt mitä kouluvaihtoehtoja on olemassa, mitä tulossa. Kuinka asioita aiotaan ja suunnitellaan kehitettävän. Ja voinko jotenkin saada sanani kuuluviin. Seitsemän vuotta on melkein vuosikymmen, mutta jotkut ratakset ovat raskaampia kuin toiset liikkeissään. Jotkut jopa pahasti ruosteessa.

Ja jos puhutaan avoimesta yhteiskunnasta, jossa kansalaisilla on oikeus äänestää, niin voisin olla kärkkäästi myös sitä mieltä, että joku arvo ja paino tulee olla myös niillä joiden jälkipolvet astuvat koulutielle vasta vuosien päästä.

Vaikka kyse on mielipiteistä ja ne ovat subjektiivisia, niin niistä voidaan vetää jotain yhteneväisyyksiä. Niitä voidaan kutsua vaikka visioiksi eikä pitää vain utopioina.

Itse muistan kuinka pienenä oli mukava tavata eskarikaverit jo kesänkorvalla, etukäteen. Olisi ollut mukava tavata vaikka pitkin kesää pari kertaa. Olisi vähentynyt jännityskin. On sekä kodin että koulun tehtävä helpottaa lasten ja nuorten integroitumista uuteen ympäristöön.

Tutustumiskäyntejä, useampi kuin yksi. Kenties käyntejä myyjäisissä ja muissa tapahtumissa. Missä on vessat, missä opettajanhuone, ruokala, terveydenhoitaja? Ketkä ovat opettajia ja kuka se talkkari. Keitä koulussa jo on, isompia, melkein aikuisia oppilaita? Kuka on kenenkin äiti tai isä, muama tai vaari, veli tai sisko. Pieniä asioita, mutta pienille ihmisille yleensä tärkeitä. Kun ei tiedä, niin ei voi tietää. Aikuisten kait tulisi auttaa ja antaa rohkeutta lapsille kohdata jotain uutta.

Että tulee tunne, että voi kysyä keneltä vain aikuiselta, vanhemmalta oppilaalta tietä vessaan (jos ei muista missä se on), leikkiä muidenkin luokkien oppilaiden kanssa ilman liian isoa henkistä välimatkaa. Voisi vähentää sitä koulukiusaamistakin. Olla jotain aidosti positiivista energiaa, josta syntyisi hyviä juttuja.

Siksi minä olen jokseenkin kiehumispisteessä vanhan koulumme takia. Vanhoillista ja homehtunutta toimintamallia kait vieläkin noudatetaan. Staikku – vanha korvavaikku. Olen avannut suunnastani keskustelua jo aikaa sitten. Nyt syksyllä jo vähän tiukemmin ja useamman pään kanssa. Eikä mitään. Vanhojen opettajien uskonvaluuta, että "kyllä, kyllä, usko pois" olen kuullut, mutta enpä tiedä. Minäkin uskottelisin itselleni, jos siellä vielä olisin töissä.

Muistuttaisin niitä, jotka olivat paikalla, siitä mitä Markku "Reijonpoika" Wilenius sanoi juhlapuheessaan Helsingin koulun 50-vuotisjuhlassa viime maaliskuussa uusiutumisen merkityksestä ja pölyttymisen negatiivisesta vaikutuksesta. Ja niitäkin, jotka paikalla eivät olleet, miettimään mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa.

Kuva: täältä

Torni, pesutorni

Eilen hankimme Jossulta pesutornin. Toisin kuin kuvassa, meillä koneet nostetaan päällekäin. Minä en ole tottunut kuivausrumpuun, mutta Jaakon porukoilla sellainen on ja Jossukin sanoi, ettei ilman edes pärjäisi. Ei tarvitse kuivatella pyykkejä pitkin asuntoa ja saa nopeasti kuivaa päälle tai mitälie.

No kyllähän se tulee olemaan varmasti erittäin hyvä, näpsäkkä, mieluinen ja suorastaan mahtava apu sekä arjen helpotus. Varsinkin jos ja siis kun Tyyppikin astuu kuvioon.

Annika kyseli, että olemmeko aikoneet "kestoilla". No kyllä me ainakin olemme päättäneet kokeilla ja itse henkilökohtaisesti aion löytää myös parhaan mallin ja merkin juuri Tyypille. Joka imee juuri tarpeeksi, istuu roppaan loistavasti. Käsittääkseni samaan rumbaan voi ja saattaa joutua ihan kertakäyttövaippojenkin kanssa.

Äitikin on luvannut ommella kestiksiä ja Jonnankin varmaan saisi taivuteltua. Itse kun parhaiten onnistuu tuo suoraommel eikä mieluiten liikoja mutkia, jos ainoatakaan. Jotain "Shit happens" -tyyppisiä.

Mitä jos?

Yksi asia, jota olemme Jaakon kanssa jo myös käsitelleet (aivan aikoja sitten, täysin ns. ennen aikojaan) on se, että mitä me (minä, Jaakko) ajattelemme, miten suhtaudumme sellaiseen ajatukseen, että meillä olisi vammainen lapsi.

Kuten Jaakolla on tapana, hän on sitä mieltä että: "Ei sitä nyt kannata miettiä, jos niin joskus on sen kanssa varmaan selviää". Itse tietenkin olen asiaa pohtinut paljonkin. Summa summarum. En voisi olla kamalan pahoillani, jos sitäkään. Jos niin joskus on, niin sitten on niin. Se ei ole minun syyni, Jaakon eikä lapsen. Enkä voisi ajatella ettei niin saisi käydä minulle, meille. Että sen pitäisi käydä jollekin toiselle.

Minulla on lapsuudesta saakka ollut yksi ystävä, jolla on lievä dawn tai mikälie. Meille sitä ei koskaan kerrottu, että Mikä. Se oli jo silloin ihan tyhmää, koska Joku sillä oli. Meille ei kerrottu asiasta eikä siitä saanut edes kysellä eikä siitä myöskään keskusteltu. Piti leikkiä ettei mitään ole. Mutta kun oli ja edelleen on. Se ei hävinnyt, muuttunut näkymättömäksi. Niin paljon se hallitsi yleistä meininkiä. Ja ihan turhaan sitä peiteltiin tai yritettiin maalailla "normaaliksi". Eivät lapset nyt tyhmiä ole.

Me opimme jaksamaan, pari mailia pidemmälle, katsomaan kaverin perään ja vastaanottamaan jos jonkilaisia purkauksia. Joskus menettämättä omia hermojamme ja joskus taas nekin meni. Olihan se sinänsä hyvä juttu, tämä toisen tällainen erilaisuus. Keskenämme kasvoimme asian suhteen ja siihen suhtautumaan. Ilman aikuisten järkevää apua.

Kaisa oli Hollolan takametsissä, traktoreiden seassa jokseenkin ainoita järkeviä tapauksia, jonka kanssa karattiin päivittäin kahville Chigacon "rikkaaseen" kahvilamaailmaan, eli Santa Féhen. Silloin Kaisalla oli vielä kippurajalkansa. Sou fakking vat. Meidän luokalla oli siis yksi jo lähes hare krishna, liperiläinen kristitty, yksi mukasatanisti, pari absolutisti-tatska-skeittipoikaa ja pojista vain yksi oli käynyt armeijan. Itse olin ainoa Helsingistä.

Jaakon luokka- ja koulukavereita asui pienenä mm. Tapolan kyläyhteisössä ja Myllylähteellä sekä monen vanhemmat ja osa itse ovat olleet töissä Sylvia-kodissa. Eli eräiden luona vieraillessa kokoonpano oli yleensä monipuolista ja populaa pyöri paljon.

Kun kävin iltalukiota, niin siellähän ikäjakauma jo oli kattava. Tunneille osallistui myös lähes aina kuuroja ja näiden tulkit. Eikä siinä ollut mitään ...Ou Mai Kaadia.

Tätini on ollut käsittääkseni koko minun elämäni rullatuolissa. Jostain yhtä jännästä syystä kuin luokkakaverini, ei tätini diagnoosia ole oikeasti kerrottu. Siis edes tätini sisarruksille. Ja se on ollut minusta ihan yhtä järkevää. Jaakon kummitädillä on jokin synnynnäinen kippurajalkaisuus, mistä olemme kuulleet, mutta sekin on ihan sou vattia. Ei ole kippurajalkaisuus naista pidellyt. Eikä vieläkään tunnu liikoja haittaavan, vaikka ikään on jo seitsemänkymmenen.

Tuntuisihan se pahalta jos ja kun vammaisen tai normeista poikkeavan lapsen kanssa joutuisi/joutuu kohtaamaan yhteiskunnan ja nk. muiden ihmisten suppeutta. Sitä kun asiat muuttuvat niin kovin hankaliksi, vaikkei niiden tarvitsisi. Sitä, että joutuu pelkäämään osaako/viitsiikö kuljettaja sitoa vaikka pyörätuolia kunnolla kiinni autossa.

Ja tottakai se varmaan olisi iso jysäys. Mitä pitää tehdä? Mistä saa tietoa ja apua? Vertaistukea? Kuinka sitä pärjää ja mitä pitää nyt jo tehdä (varata aikoja neuvolaan, kuntoutuskurssille, kirjoja, apuvälineitä...).

Enkä minä pidä sitä merkkinä synneistä, syntisestä nykyisestä elämästä tai menneestä, "pahojen tekojen kostona" tai minään tällaisenä höpsisköpsiksenä. Joskus se on seurausta ihmis-rodun omista typeristä ja lyhytnäköisistä teoista (lääkkeet, myrkyt jne.) ja toisinaan niin vain käy. Mistä me voisimme tietää, että joillain kahdella geenillä kohdatessaan on milloin millaisiakin seurauksia. Enkä tiedä tekisikö niidenkään ennakointi meitä yhtään suojatuimmiksi.

Eräällä työn kautta tutulla on viisi lasta. Siis "ihan sairasta". Vanhin on downtyttö. Jotenkinhan vanhempien on täytynyt jaksaa, kun ovat tiuhaan pukanneet neljä lisää.

Minä olen edelleenkin sitä mieltä, että en osaa toivoa tyttöä tai poikaa enkä edes "tervettä lasta". Ainoa asia mitä toivon on, ettei Tyyppi ole kusipää.


Kuva: täältä

Himoja

Minulle on muodostunut "tässä tilassa" yksi koetinkivi. Se on maksalaatikko. Rusinoilla. Kylmänä. Maksalaatikko on aina ollut minusta hyvää. Vasta näin aikuisiällä myös kylmänä. Se ei kaipaa puolukkahilloja, sitä ei tarvitse paistaa pannulla. Se on vain hyvää.

Se on sitten kamalan vaikea tila ja tilanne jos maksalaatikko pääsee päähäni. Maksalaatikko herahtaa kielelle. Rusinat painautuvat kieltä ja kitalakea vasten. Siihen auttaa vain yksi asia. Piimän johdonmukainen ajattelu ja sen juominen. Se viilentää ajatuksia ja oloa.

Viime viikolla aloin miettimään milloin Sitä taas saa. En minä vain tiedä, mutta sitä kysytään neuvolassa. Jos muistetaan.

Tavoitteena rikas musiikkimaku

Tyyppiä ei edes aina muisteta, mutta kyllä silloin kun kuunnellaan musiikkia. Vaikka kaverilla ei ole korvatkaan kait vielä paikoillaan, niin totuttelen itseäni asennoitumaan "oikeanlaisen" musiikin kuuntelutaajuudelle.

Oikeasti pitäisi hankkia jotain klassista mussiikkia, barokkikin olisi hyvä. Sillä barokkia voisi soittaa sille sitten aina vaikka läksyjä ennen ja hiljaa taustalla läksyjä tehdessä. Barokkimusiikki on jotenkin rytmiltään (hepreaa) tai joltain juuri sopivaa aivoille, jotka prosessoivat uutta tietoa. Näin olen ymmärtänyt.

Nyt meillä menee iTuneista Egotrippiä 4,7 tunnin edestä. Kyseinen yhtye sopii hyvin työskentelyn ohella kuunneltavaksi. Tai no, huono selitys. Lily Allenkin käy yhtä hyvin, koska minusta se on hyvää.

Samantyyppisesti kuin yksi kaunis päivä sain mieleeni, että "Nyt, NYT on pak-ko saada PizzaHutin Seafood-pizzaa", tajusin torstaina, että nyt on pakko ajaa kaikki Faith No Moren levyt koneelle. Ja nyt tämä proseduuri on sitten käynnissä.

Tyyppi-parka. Jos tutkimukset ovat oikeassa, niin se pitää sitten countrystä ja todella rankasti Martti Servosta. Tai ne ainakin ovat rauhoittavia. Vaikka siinä mitään kamalaa ole. Tyyppi ei ole yksin. Onhan aina Armaani, joka synnytyssalissakin kuuli Martin sukkelia sanoituksia. Kaverit voivat sitten yhdessä laulella hiekkalaatikolla vaikka Johtotähteä.

Ihan niin kuin ei olisikaan

Moni kyselee sitä, että "mikäs vointi?" tai "kuinkas on mennyt?", joihin tajusin eilen vastaavani jotakuinkin aina: Ihan niin kuin ei olisikaan (raskaana).

Kyllähän minä tiedän olevani (raskaana) ja vatsakin turpoilee, Jonna kieltää "hölskyttelemästä Sitä" ja olen Helsingin Steiner-koululle aivan todella raivoissani, koska en halua Tyypin menevän kouluun, jonka johto on näin/noin törppöä.

Mutta kun on muutakin ajankohtaista mitä pohtia. Muuttorumba, työasiat, kirpparille meneminen joka tietenkin liittyy lähes saumattomasti muuttoon. Ja Maire-koiralla on alkanut menkat. Menkka-Maire is back! Se on niin apaattinen ja reppana, ei meinaa ruoka maistua ja pitää sitten muistaa menkkailut ulkona ja näin. On SKK:n keskusteluja, Kertun synttärit, huomenna Egotrippi Tavastialla, Kertun synttärisyömingit lauantaina, vaaliasioita...

En kirjoittanut kummallakaan SKK:n tapaamisella raskaudestani juuri mitään, äiti taitaa ihmetellä miksen jaksa innostua enempää hahtuvalanka kutomisista, Jaakon äiti puolestaa etten repeytynyt liitoksistani Ruskovillan tehtaanmyymälässä.

Toisaalta Jaakosta olen ihan pöhkö ja menen asioiden edelle, koska meillä on jo mm. omia lapsuuteni aikaisia vaatteita pestyinä ja viikattuina laatikoissa.

Minä en edes muista millä viikolla mennään. Olen tosin merkinnyt tämän asian kalenteriini, jokaisen torstain kohdalle. Nyt on 15+5, eli kait niinka 16. viikko. Siis tästäkään en ole perillä ja ajattelen, että tulee sitten kun tulee.

Mutta kun vain on uupunut olo ja unet ovat villejä seikkailutyyppisiä, niin en minä koe ihan tolkutonta "raskautta".

Olen ehkä kärjistyneemmin periaatteellinen. Suojatieliikenne tuntuu järkyttävältä itsekkyydeltä ja toisten unohtamiselta. Aikuisten ihmisten käytökseen kiinnittää huomiota. Miettii elämmekö 3kymppisten alfayhteiskunnassa, jossa tilaa heikommille on vain vähän, jos sitäkään. Riittääkö hurskastelu elämässä ja maailmassa ja näin. Tuntuu vain siltä, että pitää nousta epäoikeutta ja vääryyttä vastaan enemmän kuin koskaan.

Mutta tämä kaikki tuntuu niin tutulta. Tulee lapsuus mieleen. Näen itseni yhtä raivopäisenä kuin silloin.

Lapsen kanssa

Manna oli saanut huudot ystävänsä Anitan kanssa "tienvaltaamisesta". Chigacossa ja etenkin Footbeachin lähettyvillä kaistat ovat leveämpiä kuin vaikka Kalliossa.

No kyllähän minuallakin palaa hermo, jos ja kun hyökkäysvaunut ovat vaikka Ikeassa keskellä käytävää lauantaipäivänä.

Mutta kysehän on vain toisten huomioimisesta, puolin ja toisin. Asioita, jotka pitää siis itse muistaa. En minäkään ala keuhkoamaan rullaattorisenioreille tai vaunuja lykkiville, jos kuitenkin mahdun ohi. Enkä älä keuhkoamaan muutenkaan. Sanon, että "Anteeksi..." ja sitten yleensä tie aukeaa kuin vethet Jeesukselle.

Minusta on hauskaa nähdä lapsia aikuisten, vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa asioilla. Olinhan itsekin mm. Maire-tädin kanssa pankeissa ja bingoissa, Aili-tädin kanssa Tukholman Karjalan killan jutuissa, papanmummon kanssa töissä ja mattokutomolla, papan kanssa kalassa, Sirkkalan-mummon kanssa Elannon eläketiskillä, Tuittu-tädin kanssa Kouvolan Rismassa sekä isän ja äidin kanssa niin töissä, työmatkoilla, asioilla, ostoksilla, lorvimassa divareissa. Ihan "aikuisten jutuissa". Ihan naperosta.

Olen käynyt sairaaloissa tapittamassa letkuissa rohisevia ihmisiä, hautaustoimistossa, kuolinpesessä, huutokaupoissa ja ties missä omituisissa varastoissa, studioilla ja toimistoissa ennen kuin menin esikouluun. Kulkenut isän ja äidin mukana työpäivinä, mukana työtapaamisissa ja messuilla, missä oli vanhempien kolleegoita, asiakkaitakin. Enkä sanoisi, että minusta nyt mitään tolkutonta häiriötä oli.

Meilläkin on tarkoitus, että lapsi integroidaan normielämäämme. Olen ajatellut tehdä lailasnellmannit, eli ottaa lapseni mukaan töihin, työpäiviksi siihen olemaan. Koska siltä se nyt vain näyttää emmekä pidä sitä pahana. Jos joku ei niin voi tehdä tai ei halua, niin subjektiivista päivähoito-oikeutta käyttämään sitten vain.

Minusta on aina kamalan hienoa ja valoisaa, kun lapsia on ihmisten mukana ja vanhemmista on hyvä, että lapsi näkee muitakin aikuisia, jotka ovat lapselle mm. ystävällisiä ja huomioivat nämä vaikka sanomalla "Terve!". Siis ihan vaikka kaupungilla. Minä en oikeasti osaa nähdä sitä selkeästi edessäni, että yltiörajoitettu elämänpiiri auttaisi sitten joku kaunispäivä sulattamaan suuren maailman yhtenä ryöppynä. Minusta turvallisessa seurassa pala-palalta isoihin kokonaisuuksin tutustuminen on ...enemmän jees.

Milloin se kakaran sitten voisi päästää kellarista päivänvaloon? Yhteiskunta koostuu, onneksi nyt vielä edes jotenkin, eri-ikäisistä yksilöistä, ihmisistä. Niin sen kuuluukin olla. Toiset pitää huomioidan ja muistaa, että ilman heitä ei olisi meitäkään. Kunnioitus. Se on se sana. Ota ja anna tilaa, joskus kaipaat kumpaakin. Kenties vain eri aikana.

Ytimessä

Perhe. Minua usein hymyilyttää keskustelut ydinperheestä. Jep, jep. Tai hedelmöityslaista. Siitä, että oikea perhe on sellainen jossa on isä, äiti, 2 pilkku jotain lasta ja bonarina vielä vaikka koira. Silloin kuulemma lapsista tulee onnellisia. Olisipa siihen noin helppo resepti.

Isäni kasvoi oikeastaan koko lapsuuden veljensä ja äitinsä kanssa, eli siis yh-perheessä. Vaari nyt oli sellainen liikkuvaluonteinen. Isän serkkujen äiti kuoli, joten tytöt elelivät isänsä kanssa, yh-perheessä. Yhdellä ystävälläni on äidin puolelta kaksi sisarpuolta ja isänsä puolelta peräti viisi.

Luokkakavereiden vanhemmista murto-osa oli yhdessä enää kuudennella luokalla tai sitten muista syistä porukka eleli ns. yh-perheissä tai uusperhekokoonpanoissa. Meillä, ainoa lapsi kun olen, isä teki lamavuosina äitiäkin tiukempaa työviikkoa, joten tavallaan muutaman vuoden minulla oli viikonloppuisä. Silloinkin tavattiin useimmiten työpaikalla.

Jaakon isä on ollut merillä ja ajanut poikien synnyttyäkin rekkaa, mm. Lähi-Itään. Eli toisin sanottuna ollut kuukausia poissa. Jolloin pojat ovat elelleet äitinsä kanssa.

Eila-tädillä ei ole lapsia, mutta uskallan väittää, että silläkin on perhe. Oma äiti, sisko ja siskon poika.

Minulla kun ei ole sisarruksia, niin tietyllä tapaa eräät ystäväni ovat siskojani. Niin kauan ja kaikkine tukkanuottasineen olemme tunteneet, että lähimpiä he minulle ovat.

Ystäviä ja kavereita on lastensuojelussa työssä. Sitä kauttakin on miettinyt sitä mikä on perhe. Hyvä perhe. Toisaalta onhan sitä itsekin nähnyt ettei puitteet paljoa ratkaise. Ne voivat antaa edellytyksiä, mutta älkäämme pitäkö niitä ratkaisevina.

Ja voiko "toisen" lasta rakastaa, pitää tästä huolta, olla huolissaan, toivoa parasta, kasvattaa? Olemmeko me ihmisiä, joilla on omatunto, empatiaa? Sitä paitsi biologinenkin lapsi kantaa vain puoliksi juuri Sinun perimääsi. Ja suurella todennäköisyydellä siitäkin kasvaakin aivan oma persoonansa.

Niin pahalta ja kamalalta kuin se tuntuukin, niin osa aikuisiksi laskettavista ihmisistä kohtelee omiakin lapsiaan siten mikä ei tee heistä onnellisia.

Onko tärkeämpää, että lapsi tuntee itsensä pidetyksi, rakastetuksi, arvostetuksi, kunnioitetuksi vai että sillä on nimellisesti seuraavia titteleitä kantavat henkilöt: isä ja äiti?

Kuva: täältä
Barbapapa sivusto: täällä

Perhepeti

Olen nyt lueskellut saamiani vauva- ja odotusaiheisia julkaisuja sekä Mannan minulle ilmaisnumerona tilaamaa KaksPlussaa. Osassa terminologia on täyttä hepreaa ja jotenkin välillä tulee sellainen Vartiotorni-olo. No, ei se mitään. Oppia ikä kaikki ja maailma avartuu, toivottavasti.

Eilen silmääni osui joku kolumni, jossa perheenäiti tilittää siitä kuinka heitä pidetään hörhöinä, kun lapsia on enemmän kuin kaksi ja nukutaan perhepedissä. Olenhan kuullut toki termin perhepeti ennenkin, mutta nyt tajusin, että just joo...

Meilläkin on ollut ja ihan vahingossa perhepeti. Nukuin vaikka kuinka kauan ja usein isän ja äidin välissä. Sitä ei tosin kutsuttu perhepediksi, mutta sitä se sitten kait oli. Vahingossa tapahtunut "hörhöily" johtui lähinnä siitä, että isäni pitää lukemisesta makuullaan, vatsallaan. Siihen sitä sitten tuli aina simahdettua. Ja minulle luettiin ääneen joka ilta Tuhannen ja yhdenyön -saduista Kansojenhistoriaan.

Vauvana tosin nukuin omassa pinnasängyssäni, myös sen ikäisenä kun osasin kavuta sieltä pois. Kaksi pinnaa tosin oli otettu edestä pois, estämästä. Tietenkin isompana tilanpuute alkoi häiritsemään myös minua ja varpaani jomman kumman suussa vanhempiani. Joskus porukoiden luona voi ottaa kymmenen minuutin torkut isän ja äidin sängyssä, kunnes molemmin puolin (siis oikealta ja vasemmalta) tapahtuva kuorsaus vie hermot.

Noh, nukummehan me nykyäänkin Jaakon ja Maire-koiran kanssa perhepedissä. Ja jälleen ihan vahingossa.

EY-tuomioistuin: Äitiysloma saa vaikuttaa palkkaan

Julkaistu 05.10.2006, klo 08.25 (päivitetty 05.10.2006, klo 09.01)
Tasa-arvo ja palkka

EY-tuomioistuin on päättänyt, että naiselle saa maksaa samasta työstä vähemmän palkkaa työuran pituuteen vedoten. Aamulehti kirjoittaa päätöksen tarkoittavan sitä, että äitiysloma tai hoitovapaa on hyväksyttävä syy alemmalle palkalle.

Tuomioistuimen ennakkopäätös syntyi jutussa, jossa englantilainen terveystarkastaja Bernadette Cadman nosti kanteen työnantajaansa vastaan. Hän huomasi mieskollegojensa saavan samasta työstä huomattavastikin suurempaa palkkaa. Cadman perusteli kannetta sillä, että naisten työura on yleensä lyhyempi raskauksien ja äitiyslomien takia.

Tuomioistuimen mielestä peruste ei kuitenkaan ole pätevä. Aamulehden haastattelema EU-parlamentin tasa-arvovaliokunnan jäsen Anneli Jätteenmäki pahoittelee päätöstä. Käytännössä tuomioistuin ratkaisi nyt hänen mukaansa, että jokainen lapsi pudottaa naisen palkkaa.

Jätteenmäki sanoo, että direktiivien sanamuodot on nyt nostettava keskusteluun ja ne on kirjoitettava uudestaan. Tasa-arvoasioista vastaavan komissaarin Vladimir Spidlan tiedottaja sanoo tapaukseen liittyen, että tuomioistuimen tulkinta voi johtaa kasvavaan palkkatasa-arvoon. Komissio esitti tuomioistuimelle, että jos työnantaja käyttää uran pituutta syynä palkkauksessa, se pitäisi erikseen perustella. -Aamulehti

Let mii sei... Che rottura di palle! Eli vapaasti suomennettuna: Sä hajoitat mun palllit.

Kasvatusohjeita vuodelta 1939

Saimme Argukselta ja Mannalta selkeästi vuosikymmenten saatossa paljon kahlatun kasvatusohjeita sisältävän 'Pikkulapsen henkinen terveys' teoksen.

En ole tohtinut syventyä varmastikin Arvo Ylpön teoksen 'Suloliikkeitä' vertaiseen opukseen, mutta minustakin seuraava kohta on varsin ...hassun höpsö.

"Vasta ensimmäisen ikävuoden toisella puoliskolla voidaan kerran tai kahdesti päivässä leikkiä lapsen kanssa jotakin leikkiä, jollaisia lastenkamareissa tunnetaan niin monia. Lapselta otetaan esimerkiksi kädestä jokin esine ja sanotaan >>kiitos>> ja annetaan se kohta takaisin, leikitään piilosta (uu - säisäi), kohotetaan lapsen yläruumista käsistä vetämällä ja annetaan pehmeästi taas pudota sanoen >>kupsis>>. Leikkiaikoja älköön pitkittäkö koskaan yli 10-15 minuutin..."

Sekavaa

Toissapäivänä minusta tuntui, että koin ensimmäisen ja toivottavasti pahimman raskausahdistukseni. Näin edellisenä yönä kolme ahdistavaa unta. Yhdessä olin eksyksissä slaavilaisessa Lontoossa, yhtä en enää muista ja kolmannessa joku oli sotkenut totaalisesti kotimme, murtautumalla sisään ja jättämällä vielä onnittelukukat ulkooveen.

Siitä se aamu sitten lähti, sekavissa tunnelmissa. Eikä sitä helpottanut laskujen maksu ja ankara ajattelu nykyisen asunnon vuokraamisesta (varsinkin kun edellinen välittäjä oli antanut itsestään ja tekemisistään niin totaalisen musertavan surkean kuvan). Perjantain pankkitapaaminenkin rassasi, silloin selviää mahdollisesti muuttopäivämme.

Muistin kaikkia työhön liittyviä isoja ja pieniä kokonaisuuksia, joista isoimmat tuntuivat mahdottomilta ratkaista. Siivotakin piti. Lähestyvän muuton organisointi, molenmmissa asunnoissa tapahtuva maalausoperaatio, pelot siitä että "mitä jos mulle tuleekin ihan hirveän iso vatsa enkä kykene tekemään mitään?!".

Mietin, tietenkin sitäkin, miten Maire-koira tulee Tyyppiin suhtautumaan, meneekö kaikki hyvin ja tottuisiko Tyyppi jo kohdussa Mairen haukuntaan, ettei sitten aina saa slaageja? Päädyin myös tuskailemaan koulunvalintaa ja sitä pitäisikö silti ilmoittaa Tyyppi Snaideriin. Olisiko se "luovutusvoitto" koulun homehtuneelle ilmapiirille, joka antaisi kuvan ettei heidän tarvitse mitään itselleen tehdä?

Nihkeä hiki nousi otsalle ja koko keholle. Päätin keskittyä hengittämään. Maksoin laskut, otin selvää vuokranantajan velvoitteista, kasasin asuntoa ja taloyhtiötä koskevat tiedot mukavaan pakettiin. Tein töitä, myös hitusen kotitöitä, rauhoituin ja Jonnakin tuli iltapäivästä vähän luomaan tsemppiä.

Illalla puhuin piiiiitkästä aikaa Reetan kanssa, joka on ylitse pursuavassa tunteilussaan ihan kertakaikkisen mahdoton pakkaus. Siis hyvässä. Oli tietyllä tapaa vertaistukea, mikä on aina ihanaa ja lohdullista.

Yksinkertaista algebraa

Jotkut speguloivat sitä onko Tyyppi tyttö vaiko poika. Äitini tuntuu olevan varmempi siitä, että Tyyppi on poika. Samoin Jonnan äiti. Jonna sentään vauvautuu pitämään mahdollisena sitäkin, että Tyyppi voi myös olla tyttö. Tosin on vain yrittänyt pakottaa Tyypin nimeksi Valttia, joka on siis pojan nimi.

Mutta koska aina pitää olla hyvät perustelut argumenteille, näin on myös äidillänikin. Nyt voi pudota kärryiltä, mutta yritän hahmottaa tämän mahdollisimman simppelisti. Se menee näin:

• Minä olen ainoa lapsi, tyttö
• Jaakko on poika ja Jaakolla on 1 veli
• Äidilläni on 2 veljeä ja 2 siskoa
• Isälläni on 1 veli
• Jaakon äidillä on 2 veljeä
• Jaakon isällä on 3 veljeä
• Minulla on isän puolelta 3 poikaserkkua ja 1 tyttöserkku
• Minulla on äidin puolelta 8 tyttöserkkua (ja 1 poika, jota ei voi nyt laskea mukaan)
• Jaakolla on isän puolelta 5 poikaserkkua ja 3 tyttöserkkua
• Jaakolla on äidin puolelta 1 poikaserkku ja 2 tyttö serkkua

Eli summa summarum: poikia on 19 ja tyttöjä 17 (ilman isien ja äitien päälukuja)

Vanhempien serkkuja, omia pikkuserkkuja ja isovanhempien sisarruksia ei pysty eikä jaksa alkaa laskemaan. (Virmailan ja Mänttärin suvut kun ovat yhtä laajoja kuin Suuri ja Mahtava Neuvostoliitto).

Nyt voidaan sitten miettiä, että MITEN tämä laskutoimitus nyt mitään todistaa, mutta kuten Martti Servo niin viisasti sen sanoo: Joillekin kaksi on vain kahdeksan.